Marssi A
Meninköhän vähän liian
ennenaikaisesti irtisanoutumaan marssimisesta. Jos olisi valittavana kaksi
seuraavanlaista marssia, niin valinta olisi selvä. Menisin marssimaan ihan
vaikka mielenosoitus -mielessä. Pyytäisin sitten iltarukouksessa anteeksi lapsellisia
motiivejani. Jos ensimmäisen marssin (marssi A.) suojelijoina esiintyy Euroopan
suurimpia pankkeja, maan suurimpia ostoskeskuksia, suurimmat mediatalot ja
myyvimpiä brändejä. Jos marssin sanoma on: ”sillä mitä teen omalla ruumiillani,
ei ole mitään väliä” ja jos vielä marssimalla saisi katu-uskottavuutta sekä
olohuoneradikaalin[1] maineen. Lisäksi
ei vain valtion yleisradio, vaan myös maan suurin uskonnollinen toimija
siunaisi marssin. Suklaana kakun päällä marssin Makia-tiheys[2]
olisi vähintään kaksi kertaa toista marssia suurempi, kuten olisi marssi
muutenkin.
Marssi B
Se toinen marssi (marssi
B.) sen sijaan kuvattaisiin mediassa hullujen touhuksi. Hesari ei suojelisi,
eikä yksikään pankki ostoskeskuksista puhumattakaan. Marssin Tokmanni-tiheys[3]
olisi vähintään puolet suurempi kuin toisen marssin. Makian lippalakit tämän
marssin marssijoilla olisivat harvinaisuus. Ilman naamaria mukanaolosta saisi
lahjaksi tuntuvan sosiaalisen markkina-arvon sukelluksen. Parhaimmillaan se
ilmenisi holhoavana säälinä. Tämän pienemmän marssin ikämediaani olisi toista
marssia vanhempi ja marssijoiden sosiaalisen rakenteen moninaisuus valtava.
Marssissa ei olisi mitään katu-uskottavaa. Yleisradio ei suostuisi pyynnöistä
huolimatta lisäämään aiheeseen liittyvää positiivista materiaalia Yle Areenaan eikä
lähettämään mitään aiheeseen liittyvää prime-time aikaan kanavillaan, ellei se
liity jotenkin aiheen mollaamiseen. Ainiin ja marssi B ei olisi
puoluepoliittisesti sitoutunut, vaan moninainen. Ainakin sitten valintani näiden
kahden marssin välillä olisi selvä jos olisin kuullut, että edellisinä vuosina
marssi B:n kulku kadulla olisi saanut edes yhden ihmisen kiinnostumaan marssin
aiheesta, Jeesus nasaretilaisesta, jonka marssijat uskovat olevan juutalaisten
odottama messias ja ”rauhan ruhtinas”, eli jonka toiminta tuo rauhaa[4]
maailmaan. Valintani olisi tietysti jälkimmäinen, se epäcoolimpi marssi, vaihtoehto
B, ehdottomasti.
Vainottujen puolesta?
Mutta en ole varma onko
valittavanani tällaiset kaksi marssia. Jos sen sijaan marssi A:n sanoma olisi: vähemmistöillä
on loukkaamaton ihmisarvo, oikeus tasa-arvoiseen kansalaisuuteen ja rauhalliseen
elämään, oli sitten kyseessä vammaisuuteen, ihonväriin, sukupuoliseen tai seksuaaliseen
vähemmistöyteen tai muuhun perustuva vähemmistöasema. Tausta-ajatukseen
sisältyisi, että jokaisella täysi-ikäisellä oikeus elää omanlaistaan elämää
rauhassa ja päättää elämästään mikäli ei pakota muita pitämään siitä, tekemään
samoin ja mikäli ei vahingoita muita. Tällöin sympatiani marssin agendaa kohtaan
nousisi. Mutta jos vieläpä marssin idea olisi pelkistetysti ja puhtaasti
sorrettujen ihmisarvon puoltaminen, vaiennettujen ja vainottujen puolustaminen
ja syrjimisen vähentäminen, pystyisin näkemään itseni mukana vaikken
marssimisesta pidäkään. Oletukseni on, että monelle nuorelle kysymys on juuri
tästä viimeksi mainitusta, ei mistään muusta. Sorrettujen puoltamisesta. Sen
tähden kysymys ei ole helppo, minä näen sorrettujen puoltamisen enemmän kuin
tärkeänä asiana. Ja tässä ei ole väliä sillä harjoittaako sorrettu samanlaista
elämäntyyliä, kuin minä näen itse oikeaksi.
Mitä mielleyhtymiä?
Absurdia on tietysti jos
marssi A:han liitetään radikaaliutta tai rohkeutta, Pankkien, isojen brändien, mediatalojen,
valtio-omisteisen median, ostoskeskusten, suurten kirkkojen ja Antti Rinteen
mukanaolosta huolimatta. Osallistujalistan perusteella rohkeaa ja radikaaliahan
on nimenomaan olla menemättä tällaiselle marssille ja hullunrohkeaa ja
radikaalia olisi mennä marssi B:lle. Itselleni sopimatonta marssi A:sta ei tekisi
välttämättä edes pelkkä ylikansallinen pankki ja pääministeri vaan yksinkertaisesti
koko kombo yhdessä, sen sisältämät konnotaatiot ja kulttuuriset viestit. Tärkeimpänä
näistä aavistukseni, että viestiin liittyy myös maailmankatsomuksellinen väite:
”sillä mitä teen ruumiillani ei ole väliä.” Ei sillä, ettei toisilla olisi lupa
tähän näkemykseen. Mutta näen oman maailmankatsomukseni pohjalta olevan niin
paljon väliä sillä mitä kehollani teen, etten tahtoisi antaa edes pientä
viitettä siihen suuntaan, että ajattelisin toisin. En väitä, että marssijoiden
mielestä ei ole mitään väliä miten kehoaan käyttää, osa varmaan toimii
fiksummin kuin minä, mutta puhunkin viesteistä ja konnotaatioista eli
mielleyhtymistä. Ymmärrän maailmankatsomukseni perusteella kehollisuuden ja
täten myös seksuaalisuuden omalla kohdallani erilailla kuin keskiverto
länsimaalainen. Täten kallistun jäämään sivuun väärinkäsitysten välttämiseksi
elämäntapoihin liittyvistä performansseista, etenkin sellaisista joita kuvaa
irrottautuminen juutalais-kristillisestä perinteestä.
Lahkolaisuuden sietämätön cooleus
Tässä tietysti tullaan
ongelmaan, että minkä viestin antaa marssiin osallistumattomuuteni? Tähän
täytyy palata kirjoituksen lopussa. Maailma on kuitenkin jo liian monimutkainen
ja moniarvoinen, että voisimme välttää kaikki mahdolliset väärinkäsitykset. No
entäpä maalaamani mielikuva marssi B:stä, kuinka oikea se on? Jeesus marsseista
eivät pankit tai suurinta menestystä nauttivat yritykset saa kasvojenkohotusta.
Jokunen vuosikymmen sitten suurin osa pankeista ei edes suostunut palvelemaan
seurakuntaa johon kuulun ja jossa palvelen. ”Lahko”-asema toi vielä
1960-luvulla tuntuvia vaikeuksia seurakunnille vaikka esimerkiksi työpaikoilta
irtisanomiset kuuluvat enemmän liikkeen alkuaikoihin ennen sotia. En nyt tahdo montaa
uhripistettä, mutta nostan esille Jeesuksen tai lahkolaisuuden yleensä
periaatteellisen antiteettisyyden (vastakohtaisuuden) suhteessa pankki-,
yritys- tai sosiaalista statusta nostavaan toimintaan.
Rauhan maailmankuva
No nyt kun olen saanut
lukijan kiinnostumaan ja ehkä provosoitumaan, niin muutama sana itse aiheesta.
Lupasin kirjoittaa uskosta rauhan todellisuuteen. Tarkentaisin aiheen koskevan
itse asiassa rauhan todellisuuskäsitystä tai rauhan maailmankuvaa. Viimeaikoina
yksi minua eniten kiinnostanut ilmiö on ollut Radikaali ortodoksia (RO)
–niminen teologis-filosofinen liikehdintä. Sen johtohahmo on englantilainen
teologi ja filosofi John Milbank, joka on tehnyt tutkimusta aikanaan
arkkipiispa Rowan Williamsin alaisuudessa. Suomessa aiheesta on kirjoittanut
muun muassa Lauri Kemppainen väitöskirjassaan ”Väkivallan ja rauhan ontologiat:
tutkimuksia poliittisesta teologiasta”.[5]
Kaikkien sota kaikkia vastaan?
Rauhan ontologia on yksi
Radikaalin ortodoksian keskeinen käsite. Liikkeen kirjoituksissa rauhan
ontologia tuodaan esiin vastakohtana nykyään liikkeen mukaan vallalla olevalle
väkivallan ontologialle. Ontologialla tarkoitetaan melko lailla samaa kuin
maailmankuvalla, siksi käytän seuraavassa termejä rauhan maailmankuva (RM) ja
väkivallan maailmankuva (VM). VM juuret ovat modernia aikaa edeltävällä
myöhäiskeskiajalla tehdyissä virheellisissä teologisissa ratkaisuissa. Nämä
ratkaisut vaikuttivat niin, että aikanaan kehittyi maailmankuva, jota filosofi Thomas
Hobbes saattoi kuvata vain kaikkien sotana kaikkia vastaan. Hobbesin teorian
mukaisesti keskenään sotaisat kansalaiset luovuttavat merihirviö-valtion
väkivaltakoneistolle vallan ylläpitää rauhaa. Liberalistinen yhteiskuntasopimus,
jonka perinne länsimaissa vaikuttaa on tätä hobbesilaista perua. Radikaali
ortodoksia väittää, että vieraantuminen kristinuskosta ja tämä hobbesilainen
maailmankuva on johtanut nykyiseen nihilismiin, eli moraaliarvojen ja elämän
merkityksen kieltämiseen. Tämä kaikki on osoitusta väkivallan maailmankuvasta. Väkivallan
maailmankuva tarkoittaa käytännössä sellaista näkemystä, että
maailmankaikkeudessa juuri väkivalta on perustavaa. Väkivaltaisa perusta
heijastuu kaikkeen, myöskin yhteiskunnallisiin rakenteisiin ja yksilön
toimintaan. Myös siihen miten näemme vuorovaikutuksen toistemme kanssa tai
toiminnan poliittisella kentällä.
Rauhan perusta ja absoluuttinen rakkaus
Kristillinen
maailmankuva kuitenkin selittää maailman väkivaltaa lankeemuksena, eli jonain
ei-perimmäisenä. Sen sijaan perimmäiseksi nähdään harmonia ja rauha. Luotu
todellisuus on lahjaa. Oppi Jumalan kolminaisuudesta antaa viitteen
kanssakäymisestä, jossa erilaisuus ja yhteys lyövät kättä. Kolminaisuus on kolmen
erilaisen, erilaisuutensa säilyttävän, mutta yhtä olevan, dynaaminen tapahtuma,
jota teologit ovat kuvanneet tanssina. Maailmassa perustavaa on rakkaus ja
harmonia. Jumala on tämä rakkaus. Arvot ankkuroituvat tähän. Väkivalta on
väliaikainen tunkeilija, jonka mahdollisuuden kuitenkin persoonallisen
Rakkauden (Jumalan) luoduille lahjoittama ja aidon suhteen edellyttämä vapaus
mahdollisti.
Liberalismiko väkivaltaista?
Radikaali ortodoksia
kritisoi nykyistä poliittista ja taloudellista liberalismia väkivaltaisena.
Ymmärtääkseni se puolustaa miltei utopistista siirtymistä kristillisen
maailmankuvan kuvaamaan rauhan ontologiaan, jossa myös yhteiskunta heijastaisi
todellisuuden perimmäistä olemusta. Kyseessä ei vaikuta olevan kristillisen
maailmankuvan totalitarismi, vaan monitahoinen järjestelmä, jossa on tilaa
uskonnolliselle ja maailmankatsomukselliselle pluralismille. Silti RO:ssa
näkyvä kaipuu edesmenneeseen yhtenäiskulttuurisen kristikunnan ajatukseen ei
meinaa vakuuttaa. Kun RO kritisoi liberalismia väkivaltaisuudesta, olen itse huomattavasti
optimistisempi sen suhteen. RO:n kritiikit ja väitteet ansaitsevat silti tulla
kuulluiksi.
Maailmankuva ja julkinen keskustelu
No mitä näillä
abstrakteilla väitteillä on tekemistä käsillä olevan aiheen, julkisen keskustelun
ja toisen ymmärtämisen, kanssa? Rauhan ontologia sinällään ei ollut se joka on
minua vetänyt Radikaalin ortodoksian puoleen, mutta siihen tutustuneena näen
sillä arvoa. Mielestäni liikkeen näkemykset kaipaavat täydennystä, joilla
höystettynä sen anti voi olla hyvinkin suuri. Pian kommentoin liikettä
tarkemmin, mutta tähän keskusteluun oleellista on kysymys, jonka toivon lukijan
kysyvän itseltään:
”minkä
maailmankuvan pohjalta toimin ja millaista maailmankuvaa toimintani,
kuuntelemiseni ja puheeni heijastaa?” Oli
kyseessä sitten keskustelu julkisella foorumilla, asennoituminen ympäröivään
kulttuuriin ja ympäröiviin ihmisiin, etenkin toisinajatteleviin tai vaikkapa
marssiminen, millaista maailmankuvaa tuon esiin ja toteutan?
Kaikessa
abstraktiudessaan tässä kysymyksessä kiteytyy se mitä halusin jakaa viimeiseksi
vinkiksi kanssakäymiseen. Vielä kerran: ”heijastaako
kanssakäymiseni rauhan vai väkivallan maailmakuvaa?”
Kristillinen rauhan
maailmankuva antaa mallin yhteiselosta, jossa samanlaisuus ja erilaisuus lyövät
kättä ja vuorovaikutuksesta jossa erilaisuus tai erimieltä oleminen ei tarkoita
sotaa, eikä yhteys edellytä identtisyyttä. Rauhan maailmankuva voisi antaa
mallin siitä miten selvitä pluralismin keskellä. Kuten olen moneen kertaan
maininnut, kyseessä ei ole relativismi, eli se, että ”totuutta ei ole, on vain
näkökulmia”, vaan pluralismi, eli se, että ”puolustan vapauttasi valita ja olla
eri mieltä, myös väärässä”. Nimenomaan pluralismin keskellä voidaan
argumentoida paremman, koherentimman (kokonaisvaltaisesti yhteensopivan) ja
järkeenkäyvemmän maailmankuvan puolesta. Tällainen kristinuskon pohjalta
mielestäni nouseva liberalismi ei edellytä sitä, että kristinuskon
maailmankatsomukselliset perusteet (RO) allekirjoitetaan. Se on ”hyödyllinen”
myös sille, joka ei ole kristitty ja se puolustaa hänen oikeuttaan olla juuri
ei-kristitty.
Alustavia täydennyksiä
Lopuksi muutama ajatus,
jolla tahdon täydentää RO:n ohjelmaa. Tulen myöhemmin palaamaan aiheeseen
erikseen juuri helluntaiteologian näkökulmasta, mutta tässä alustavia
kommentteja. RO vaikuttaa kaipaavan jonkin sortin paluuta menneeseen tai
ainakin siirtymistä uudenlaiseen kristikunnan aikaan. Kemppaisen löytämä
lainaus Stanley Hauerwasilta kuvaa tuntojani aiheesta:
”Milbank haluaisi että kristityt voittavat -- minä
taas toivon parhaimmillaankin, että me kristityt kestämme.”
Vapaakristittynä minun
on helppo samastua tällaiseen näkökulmaan, jossa kirkon valta-asemaa ei
oleteta, vaan päinvastoin vähemmistöasema. Tässä vähemmistöasemassa
yhteiskuntasopimukseen perustuva liberalismi on arvokas, sillä se takaa vapauden
harjoittaa uskoaan vapaasti ja myös suositella sitä toisille. Vähemmistöasema
saa kirkon myös muistamaan paikkansa matkalla olevana yhteisönä. Kristitty
filosofi Nicholas Wolterstorff kutsuu omaa täydennettyä liberalismiaan
”yhtäläiseksi poliittiseksi ääneksi”. Kemppainen lainaa Wolterstorffin
tiivistelmää näkemyksestään sekä ajatuksia liberalismin perusteista ja valtion
rajoituksista siinä:
Mielestäni liberaalidemokratian johtoajatus ei ole
maksimaalisen yhteensopiva vapaus, vaan kaikkien aikuisten kansalaisten oikeus
yhtäläiseen poliittiseen ääneen. Tätä ääntä on käytettävä perustuslain
asettamissa rajoissa. Perustuslaki suojaa kansalaisia sellaisilta laeilta,
jotka edellyttävät tai sallivat, että valtio rikkoo kansalaisten perustavia
luonnollisia oikeuksia. Yksi näistä on nimenomaan oikeus yhtäläiseen
poliittiseen ääneen.[6]
…
[K]un Paavalin Roomalaiskirjeen näkemys valtion
tehtävästä ja valtuutuksesta yhdistetään siihen, millaisia poliittisia
implikaatioita kirkon olemassaolosta ja luonteesta on johdettavissa, saadaan
argumentti juuri sillätavoin rajoitetun valtion puolesta kuin meidän
liberaalidemokraattiset valtiomme ovat.
…
Kuyper vahvisti, että yksittäisillä kansalaisilla on
oikeuksia suhteessa valtioon. Mutta erityisesti hän korosti, kuinka yhteiskunnan
sosiaalisten entiteettien laaja kirjo ja niiden auktoriteettirakenteet asettavat
valtion auktoriteetille normatiivisia rajoituksia.[7]
Ensimmäisessä
lainauksessa todetaan yksilöiden ja täten vähemmistöjen yhtäläiset oikeudet,
kuten oikeus tulla kuulluksi. Tähän aiheeseen paneuduimme jo puhuessamme
dialogista. Aidossa dialogissa kumpikin osapuoli kokee tulleensa kuulluksi
omana itsenään ja reilussa valossa. Toisessa lainauksessa Wolterstorff
puolustaa nimenomaan liberalismin vapausajattelun yhteensopivuutta kristinuskon
kanssa. Viimeisessä viitataan Hollantilaiseen pääministeriin ja teologiin
Abraham Kuyperiin, joka jakoi yhteiskunnan itsenäisiin sektoreihin kuten
valtioon, koulutukseen, talouteen, perheeseen ja kirkkoon. Radikaalin
ortodoksian piirissä on tavattu puhua erilaisten monimutkaisten ja limittäisten
yhteiselämän muotojen, kuten kiltojen, yhdistysten ja erilaisten yhteisöjen merkityksestä.
On tärkeää, että Hobbesilaisen merihirviö-valtion ja (valitettavasti?) omia
etujaan ajavan vapaan yksilön väliin jää erilaisia niin sanottuja välittäviä
yhteisöjä. Valtion ja/tai kaupallis-kulttuurillisen masiinan herruutta tulee
hajauttaa ja pirstoa tyrannimaisten valtapyrkimysten tähden. Mutta toisaalta
erilaisten yhteisöllisyyden muotojen – ei vähiten kirkkojen – rooli on myös
yhteiskunnan ja yksilöiden maksimaalista kukoistusta edesauttava.
Hirviökin tarvitsee rajat
Pankkien, mediatalojen,
yritysten ja erilaisten myös valtiorahoitteisten kulttuurivaikuttajien yhteenliittymät
vaikkapa tiettyjä arvoja julistavien marssien muodossa voivat herättää
selkäpiitä karmivia tuntemuksia jos ne nähdään hobbesilaisena yksilöt
alistavana hirviönä. Jos siis hirviö käyttää valtaa, joka ylittää sille annetut
oikeudet, eli se tulee päättämään myös yksilön maailmankuvasta, omantunnon
asioista ja elämäntapavalinnoista. Liberalismin hengessä voisi sen sijaan
toivoa yhteiskunnan, sen ”hirviön”, neutraaliutta suhteessa elämäntapaan,
politiikkaan ja uskontoon liittyviin asioihin ja arvoihin ja sektorien
perustavaa erillään pysymistä. Ainakin minä toivoisin, että teleoperaattorini,
pankkini tai lähikauppani olisi neutraali suhteessa siihen millainen
maailmankuvani on. Ei sillä, etteikö teleoperaattori tai Stockmann voisi joskus
osua oikeaankin, mutta periaatteessa näin ei välttämättä ole ja tahojen
kaupallisuus tekee motiivit vähintään epäilyksenalaisiksi. Ja jo periaatteessa
arvoja tuputtaessaan yritykset tulevat tontille joka ei heille kuulu, oli
tämänkertainen arvo sitten kuinka hyvä tahansa.
Toki toivon vapautta
myös yrityksille olla omaa mieltään. Tilanne, jossa pankki ei suostunut
palvelemaan tiettyä uskonnollista vähemmistöä ei johtanut meidän kirkkomme
tapauksessa vihaan pankkeja kohtaan, vaan toisen pankin etsimiseen. Jostain
sellainenkin löytyi, vaikka tämän päivän näkökulmasta ehdoin, jotka eivät ole
reiluja jos edes laillisia. Reilussa länsimaisessa yhteiskunnassa on vallalla
toisaalta arvojen pluralismi ja toisaalta julkisen tilan suhteellinen
neutraalius[8].
Valtiolla on se valta mikä sille on annettu ja sektorit pysyvät erillään.
Erilaisten yhteiskunnallisten
sektorien erillisyys ollee myös hyvin perusteltua, ainakin jos Nietzschen
toitottamaan meissä vaikuttavaan haluun valtaan on uskominen. Yhteiskunta jossa
arvoista keskustellaan ja ollaan eri mieltä joskus kovinkin sanankääntein, on
kuitenkin parempi kuin sellainen jossa keskustelua ei uskalleta käydä.
Sektorien erillisyys ja vallan jakautuminen ovat tässä tärkeitä. Suurimpien
puolueiden ja yritysten, mediatalojen ja kirkkojen erillisyys takaa reiluuden.
Sama pätee koulutukseen, kasvatukseen ja muuhun kulttuuriin ja niin edelleen.
Lopuksi
Kansalaiselle tulee
edelleen jäädä vapaus valita mihin marssiin osallistuu vai osallistuuko.
Esimerkki tilanteesta, jossa vapaus valita on menetetty on tunnettu kysymyksen
muotoon puettu argumentaatiovirhe: ”oletko
jo lakannut hakkaamasta vaimoasi?” Vastaaja ei voi vastata muuten kuin tunnustautumalla
syylliseksi, koska kysymys on aseteltu virheellisesti. Vastaamalla ”kyllä”
tulee myöntäneeksi joskus hakanneensa ja vastaamalla ”en” kertoo jatkavansa. Tästä
kovin kauaksi ei jää asetelma, josta tämä kolmen tekstin sarjani puhuu.
Asetelmasta, jossa
marssiminen sateenkaarilipun alla voidaan toisaalta esittää marssimisena
sorrettujen puolesta (jota suurin osa tolkullisista ihmisistä pitää kauniina
asiana), mutta joka toisaalta voi sisältää kokonaisen tausta-oletusten
verkoston, joka ei ole erotettavissa yksilön maailmankuvasta ja täten
uskonnosta eli suhteesta siihen minkä kokee pyhäksi. Vastaava kysymys voisi
olla: ”etkö tahdo marssia sorrettujen
puolesta?” tai vielä pahempi: ”oletko
jo lopettanut vähemmistöjen sortamisen?” Jos tällainen kysymys ei ole
esimerkki väkivallan ontologiasta, osoittaa se ainakin, että pyrkimys toisen
kohtaamiseen Minä-Sinä -suhteessa puuttuu. Myös toisen kannan esiintuominen
parhaassa mahdollisessa valossa tai ajatus epistemologisesta nöyryydestä on
unohtunut. Tulisi uskaltautua keskusteluun toisen kanssa, koska hän voi ollakin
jotain muuta kuin oletan. Myös se kenen arvoja ei ymmärrä, ansaitsee tulla
kuulluksi. Hänelläkin saattaa olla jokin logiikka. Kaikki tässä sanottu koskee
myös minua. Joistain tällaisista ajatuksista kirjoitus alun perin mieleeni
nousikin, kun mietin miten meidän konservatiivien viesti oikein on ymmärretty.
Onko se mitä olemme yrittäneet sanoa, ehkä oman pelkomme ja hämmennyksemme
pohjalta, kuulostanut ulospäin vihalta? Tai entä jos se, joka – ehkä pelosta ja
hämmennyksestä johtuen – on minusta kuulostanut vihalta, onkin jotain muuta?
Tämän saanee selville vain keskustelemalla, siihen ei tämän monologin
jatkaminen auta.
[1] Olohuoneradikaali on ihminen
joka tekee jotain rohkealta vaikuttavaa, jolla on olemattomat henkilökohtaiset
kustannukset ja sen sijaan tuntuvat sosiaaliset hyödyt. Hyvänä esimerkkinä
vaikkapa tunnetun maineeltaan rohkean bändin tai kirjan profiilista tykkääminen
sosiaalisessa mediassa tykkäämisestä saatujen sosiaalisten hyötyjen tähden.
[2] Makia-tiheys tarkoittaa
Makia -merkkisten tuotteiden esiintymistä neliökilometrillä.
[3] Tokmannilta ostettujen
tuotteiden tai Tokmannin muovikassien esiintymistiheys neliökilometrillä.
[4] Juutalaisittain
ymmärretty shalom-rauha on kokonaisvaltaista hyvinvointia, kokonaisuutta ja
harmoniaa.
[5] https://helda.helsinki.fi/handle/10138/164963?fbclid=IwAR36XWQlgHzp9NebhIuIyZWyRpyvmx9LLtTsDL2VlDD6pffgBsWOqmEtgdQ
[6] Kemppainen 2016, 112.
[7] Kemppainen 2016, 114-5.
[8] Siinä vaiheessa kun Suomessa
ei vaikkapa tunnusteta Suomen historiaa, ollaan neutraalius ymmärretty väärin.
Vaikkapa luterilaisten ja tätä ennen katolisen kirkon tärkeää roolia Suomen
historiassa ei tarvitse hävetä, päin vastoin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti