HANDMAID`S TALE JA KATOLINEN KIRKKO

Heidi Hautala ja Paula Tiessalo uskovat ”vanhoillisten” kaipaavan Handmaid`s Tale -TV-sarjan sairaaseen maailmaan. Väitän, että heillä on hyvistä intresseistä huolimatta vaara syyllistyä sellaiseen viestintään,  joka lopulta sataa populismin laariin. Rakkaat Hautala ja Tiessalo, mitä jos tuotaisiin myös katolilainen usko esiin mahdollisena osana monikulttuurista Eurooppaa, ehkä tämän kautta saisimme rakennettua yhdessä jotain hyvää.

Tärkeästä asiasta huolimattomasti

Ylen julkaisema uutinen seksuaalioikeuksista tarttuu ajankohtaiseen ongelmaan, mutta hieman huolimattomasti. Toimittaja Paula Tiessalon uutinen julkaistiin 25.8.2019 Ylen verkkosivuilla. Uutinen oli otsikoitu raflaavasti: Seksuaalioikeuksien vastustus kasvaa Euroopassa – Edes perheväkivaltaa ei saisi vanhoillisten mielestä säännellä. Alaotsikossa kerrottiin, että "europarlamentaarikko Heidi Hautalan mukaan vastarinta kertoo kaipuusta perinteisiin sukupuolirooleihin." Uutisesta paistaa aito huoli asiasta joka on todellisuutta maailmassa. Valitetttavasti toimittajan kynästä on tullut mielekuvituksellisia uhkia vilisevä ja vähän tendenssimäinen eli yksipuolinen kirjoitus.  Kamalia uhkia perusteltuihin oivalluksiin sekoittava julistus on ennen ollut tuttua ns. vaihtoehtouutisista. Tuntuu kuin seksuaalisuus olisi aihe, josta puhuessa fiksujen ihmisten kyky objektiivisuuteen vaihtuu paatokselliseksi valistukseksi, julistukseksi: ”olet joko meidän puolellamme tai meitä vastaan!” Tätä tietysti pelko saa aikaan. Vieraiden ihmisryhmien pelkoon on vain yksi lääke. Vieraisiin tutustuminen. Enkä tarkoita omassa kirjastossa omien kavereiden kirjoittamien kirjojen lukemista vieraasta ryhmästä, vaan ihan oikea ihmisiin ja heidän ajatteluunsa tutustuminen. Oli kyseessä sitten homo, kommunisti tai muslimi. Tässä tapauksessa Itä-Euroopan katolilainen kristitty.

Kun objektiivisuus unohtuu

Objektiivisuuden puute on ymmärrettävää, kun puhutaan tärkeästä ja vakavasta asiasta jonka koetaan kaipaavan nopeaa reagointia. Ongelma on se, että koska Eurooppa on monikulttuurinen, siellä on ihmisiä, jotka pitävät eri asioita pyhinä. Eli myös tärkeinä aiheina ja vakavina uhkina saatetaan nähdä eri asiat. Nyt olisi opittava puhumaan asiallisesti näiden traditioiden välillä siitä minkä kukin kokee uhaksi ja toisaalta pyhäksi ja tärkeäksi. Tilanteen vakavuudesta kertoo se ettei tätä objektiivisuutta aina enää osata edes riippumattomina tunnetuissa medioissa. On helppo ajaa populismin miinaan, koska pelkoa herättävällä puhetyylillä oma sanoma saadaan nopeammin suoraan lukijan tunteisiin. Lukija ajattelee ”joku uhkaa minun pyhääni, enkä kohta enää saa olla olemassa”. Tällä saa aikaan tunteita ja myös omanmielisten aplodeja. Mutta näin myös kansaa jaetaan ja eristäydytään erilaisista.

Kirkasotsaiset messiaat

Jos jotain voi oppia Amerikan yhdysvalloista, niin sen, että kansaa ei saa ajaa jakautumaan kahteen vastakkaiseen leiriin. Uutisointi, jossa niputetaan epämääräisesti monenkirjava ihmisryhmä lähtökohtaisesti edistyksen vastustajiksi, ei rakenna, vaan rikkoo. Sellainen on koko Eurooppalaisen eetoksen vastaista. Uutisessa ei aivan suoraan käyty suomalaisia "vanhoillisia voimia" vastaan. Siitä sai silti kuvan ettei yhteiseen projektiin mahdu ellei ole yksityiskohdista eksaktisti samoilla poliittisilla linjoilla haastateltujen henkilöiden kanssa. Uskon silti että Eurooppaa voidaan rakentaa yhdessä laajan poliittisen värisuoran kanssa. Valistava ja julistava paatos sensijaan toimii leiriajattelusta käsin, oli valistajana sitten mikä tahansa radikaali ja vahvasti yhtä asiaa ajava ryhmittymä. Suomessa valtion ja kirkon yhteenliittymä vielä reilu 50 vuotta sitten osasi hiljentää ja mustamaalata yhtenäisyyttä uhkaavat ryhmät holhoavalla ja julistavalla tyylillä. Vaikuttaa, että jotkut elävät vieläkin sen ajan eetoksessa ”yksi totuus yhdessä kansakunnassa.” Vieläpä nyt EU:n puheenjohtajamaana suomalaiset ovat koko pimeän Euroopan messiaita. On tavallaan hellyyttävän koomista nähdä se kirkasotsainen tarmo, jolla valistustoimeen on tartuttu. Enkä edelleenkään tarkoita etteikö ole asioita joihin pitääkin tarttua, vaan tarkoitan, että messiassyndrooma yleensä pitää sisällään oman katseen kapeuden. Kun on aivan varma löytäneensä avaimet maailman onneen ja rauhaan, mitä siinä enää juttelemaan eri tavoin ajattelevien kanssa. Runnotaan vaan läpi. Nyt median ja politiikan puikoissa olevan joukon olisi hyvä ymmärtää, että ongelma ei ole uusi. Jo rauhanneuvottelija Martti Ahtisaari sanoi ettei saa kuvitella osaavansa itse kaikkea, vaan tulee rakentaa luottamukselliset suhteet laajalle. Tämä tarkoittaa ettei rauhaa rakenneta kansankynttilämäisellä valistus julistuksella.

Katolinen kauhudystopia

Koomista on myös se, että jutussa suomalainen europarlamentaarikko Heidi Hautala kertoo hänen, ja samalla meidän suomalaisen messiaskansan, ideologisten vihollisten tavoittelevan pahimmillaan Netflixin kauhusarjan maailmaa. Kyseisen tv-sarjan maailmaa ihannoivat ovat nimeltään ”vanhoillisia”. Tuo ihmisryhmä rakastaa ”sääntelemätöntä perheväkivaltaa” ja perinteitä. Kauhudystopiaan kaipaavaan ihmisryhmään kuuluu ilmeisesti suuri osa Itä-Euroopan maiden poliitikoista ja heidät valtaan äänestäneistä kansalaisista. Katolinen kirkko mainitaan tämän ”taantumuksellisen voiman” yhteydessä. Mahtaako jopa olla, että katolinen usko nähdään itse tänä taantumuksellisena voimana, joka kaipaa sitä sääntelemätöntä perheväkivaltaa ja perinteisiä roolimalleja. Tulee ihan mieleen lapsuudessa Amerikkalaisten fundamentalistien levittämät lentolehtiset, joissa paavi nähtiin kaiken pahuuden symbolina. Kuinkahan moni katolilainen kristitty löysi itsensä tästä kuvauksesta? Mihinkähän vanhaan roolimalliin  paluuseen viitataan? Kotiäitiyteen kenties vai siihen aikaan kun miehet olivat pellolla ja naiset navetassa tai mies määräsi kaapin paikan? Onkohan tämä ihan oikeasti vakava uhka tällä hetkellä? Vai seksileikkien rooleihinko viitattiin? Vai pitäisikö katsoa tv-sarja, että ymmärtää mihin katolilaiset kaipaavat?

Melkein yhtä absurdia kuin Donald Trumpin presidenttiys, on lukea Ylen uutisista miten suomalainen europarlamentaarikko nostaa tv-sarjan kauhukuvat esimerkiksi tulevaisuudesta, johon ”vanhoilliset”, eli ilmeisesti katoliset kristityt kaipaavat. Kehtaisiko edes Teuvo Hakkarainen sanoa: ”näemme Rambo-elokuvien taistelukohtauksista mitä vierasuskoiset maahanmuuttajat havittelevat”?

Älä ylireagoi

Saatan toki ylireagoida. Mutta tämä onkin blogikirjoitus, ei Yleisradion laatima uutinen. Voi toki olla, että kirjoittajan tarkoitus oli kirjoittaa Itä-Euroopan populistihallinnosta ja ilmiön leviämisen vaaroista. Tietyn ryhmän jakamaton valta ja yksinvaltainen oikeus määritellä hyvä elämä voi johtaa yksilöiden kärsimykseen. Tätä on hyvä käsitellä, eikä ole syytä puolustaa mitään vähänkään kansallissosialismiin viittaavaa. Puolan aborttikielto ei todellakaan kuulosta hyvältä eurooppalaiseen korvaan. Mutta kun vastaavia vaaroja käsitellään on kuitenkin tärkeä tiedostaa, että omaan katvealueeseen voi jäädä jotain ja siksi uutisoida tarkasti. Vaaran merkit olisi pitänyt nähdä kun 30-luvulla uutisoitiin juutalaisista negatiiviseen sävyyn. Samoin sanat pitää valita todella tarkkaan jos seksuaalivähemmistöistä tai vieraan uskonnon edustajista uutisoidaan samassa uutisessa jossa puhutaan rikoksista. Väitän että sama periaate pätee kun uutisoidaan samassa uutisessa uskontokunnista ja ihmisoikeuksien rikkomuksista. Joku voi huolimattomasti samastaa asiat joista puhutaan viereisissä kappaleissa saman ongelman osasina, se sataa populismin laariin.

Monikulttuurisessa ympäristössä ei voi puhua miten vain

Toivoisin todella, että niin tärkeästä asiasta kuin naisten oikeuksista, ehkäisystä tai seksuaaliterveysvalistuksesta kirjoitettaisin niputtamatta villisti erilaisia pelottavia skenaarioita yhteen yhden uskonnon, ideologian tai ihmisryhmän kanssa. Toivoisin että myös ideologian tai uskonnon ja etiikan suhteesta seksuaalisuuteen puhuttaisiin asiallisesti. Ei ehkä ole asiallista väittää, että vaikkapa kaikki Pride-marssijat ajavat väkivaltaisella seksillä mässäilyä, vaikka uutiskuvissa vilahtaisi nahkapuku tai ruoska. Kyseessä voi olla pilke silmäkulmassa tehty leikki tai jopa uhmakas ironinen provokaatio, jolla omaa uskovaista mummoa tahdotaan kiusoitella. Tuskin on myöskään oikein nähdä katolista uskoa jatkumossa Handmade`s Taleen, vaikka itsessä joku uskomus herättäisi assosiaation johonkin pahaan. Yhtä vähän vaikkapa jonkun uskonnon piirissä maailmalla (ja muutama sata vuotta sitten Suomessa) esiintyvät alaikäisten avioliitot kertovat kyseisen ihmisryhmän taipumuksesta pedofiliaan. Kaikista näistä asioista saa helpolla ruman, pelottavan ja ihnoa herättävän jutun, mutta uutisoinnissa tällaiseen typistävään niputtamisen syyllistyminen on väärä suunta. Sen sijaan toisen ajattelua voi koittaa ymmärtää kysymällä heiltä itseltään eli antautumalla avartavaan keskusteluun. Lisäksi juuri tarkka ja asiantunteva journalismi voi estää rikkomuksia tällä alueella. Nyt tarvitaan sellaista journalismia, jossa toimittajilla on hyvien intentioiden lisäksi uskonnonlukutaitoa sekä kykyä nähdä laajoja kokonaisuuksia ja ymmärtää vastakkaisten intressiryhmien huolia ja näkökulmia. Mainitsemieni esimerkkien herättämistä peloista ja aidoista vaaroista puhumisenkin luulisi aikuisilta onnistuvan, jos on tahtoa. Ainakin Ahtisaaren mukaan tahto ratkaisee.

Enkä tosiaan vihaa seksuaalioikeuksia

Mutta koska kyseistä uutista varmasti luetaan ja oikeutetusti sen kauhukuvia pelästytään, niin on vielä tehtävä selväksi, että uutisen ainakin eksplisiittinen intentio oli täysin oikea. Kuten yllä sanottu tuo ilmi heräsi tosin epäilys, että tämän huolen takana oli silti myös muita vähän peitetympiä intressejä. Meidän Nobel-voittaja-presidenttimmekin sanoi sotaisuuden takana aina olevan jonkun jokin intressi ja toisaalta, että vallassaolevilla on kyky sotaisuuden lopettamiseen ja tätä heiltä tulisi vaatiakin. Tämä pätee uutisointiin ja europarlamentaarikkoihin. Jos ne näyttävät nojaavan konfliktin suuntaan, voi takana olla sopimattomia intressejä ja me kansalaiset vaadimme tietysti heiltä sen sijaan tasapuolisuutta ja avoimuutta. Ehkä kyseessä on vain inhimmillinen virhe tai sokea piste, jota keskustelu voi avartaa. Valitettavasti voi myös olla niin, että jos uskaltaa puolustaa edes pikkiriikkisen vastapuolta ymmärtävää ja objektiivista keskustelua tärkeästä aiheesta, saattaa saada leiman. Tässä tapauksessa monen lukijani ajatuksissa minä varmaan kuulun ”vanhoillisiin ja väkivaltaisiin seksin vihaajiin”. Mutta ei, en vihaa seksuaalioikeuksia. Näen tärkeäksi sivistyneen seksuaalikasvatuksen ja yhteiskunnallisen vapauden koskien seksuaalista käyttäytymistä. Tämän takia tahdon lopettaa johonkin vähän konstruktiivisempaan kuin Tiessalon ja Hautalan julistuksen virheiden pyörittelyyn.

Normittomuus ja tiedepohjaisuus tärkeää

Ohitan olankohautuksella uutisen alun tunteisiin vetoavan pelottelun, jossa kirjoittajalle pyhää asiaa (huoletonta seksiä) uhkaa jonkun toisen, pahan ihmisryhmän pyhä (katolinen usko). Ihmiset Euroopassa päättäkööt itse mitä pitävät pyhänä. Mutta on asiallinen toive, että seksuaalisuudesta ja seksuaaliterveydestä kerrotaan varhain ja monipuolisesti. Uutisen lopussa olevan lauseen, joka kiteyttänee mielestäni siitä oleellisen, voinee allekirjoittaa vaikka olisi konservatiivinen monoteisti (juutalainen, muslimi tai kristitty): ”Myönteinen, tutkimukseen perustuva ja normittamaton seksuaalikasvatus pitäisi taata kaikille lapsille ja nuorille asuinpaikasta ja seksuaalikasvatusta antavasta opettajasta riippumatta.” Eli olisi tärkeää, että valtion koululaitos ei normita, eli kerro mitä ihmisen tulee pitää pyhänä, vaan kertoo seksuaalisuudesta neutraalisti ja aidon tieteellisen konsensuksen valossa. Tässä on tietysti suuri haaste. Miten uskaltaa antaa niinkin neutraalia ja normittamatonta tietoa nuorille kuin tiede parhaimmillaan tuottaa? Tämä edellyttäisi monialaisia työryhmiä ja myös avointa tieteellistä keskustelua. Mutta tavoite on mitä tärkein. Toivon, että Heidi Hautala ajaa juuri tällaista normittamatonta ja neutraalia seksuaaliterveyskasvatusta. Euroopassa se tietysti tarkoittaa seksuaalikasvatuksen erillään pitämistä kaikista yksittäisistä ja yhtenäisistä ideologisista ryhmittymistä ja kasvatuksen antamista monialaisten ja taustaltaan erilaisia ammattilaisia sisältävien työryhmien asiaksi.

Lasten "valistuksen" kanssa erityisen tarkkana

Varauksellinen olen eksplisiittisestä ”seksuaalikasvatuksen” ulottamisesta lapsiin. Etenkin kaikki sekä lapsiin, että seksuaalisuuteen liittyvä ohjeisto pitäisi olla monipuolisten kasvatuksen, psykiatrian, etiikan, kehityspsykologian ja lääketieteen ammattilaisten työryhmien tarkkaan ja tieteellisten tutkimusten pohjalta laatimaa. Ei siis yksittäisten poliittis-ideologisten järjestöjen tekemää, vaikka niilläkin on varmasti hyviä intentioita ja oma tärkeä paikkansa. Toisaalta jos asian työstämisessä unohdetaan eettinen ja uskonnollisten traditioiden näkökulma, ei siinä tietenkään tulla onnistumaan. Erilaisia uskonnollisia taustoja ei enää tämän päivän Euroopassa katsella Handmaid`s Tale- tai Rambo-sarjojen kautta, koska kyseessä ovat kuvitteelliset ja mahdollisesti alitajuisesti omia pelkoja toisiin heijastavat mielikuvituksen tuotteet. Tämän kaltaisia näköaloja toisista pitää välttää, koska juuri sellaisia näköaloja pelot synnyttävät sekä ruokkivat. Pelko vierasta kohtaan ei yksin riitä jos haetaan jotain siltoja, eikä muureja rakentavaa.

Jaettuja intressejä

Väestöliiton Riikka Kaukoranta tuo juttuun positiivisen vireen: ”Seksuaalisuus on suuri nautinnon lähde ja voimavara. Jokaisella pitäisi olla oikeus toteuttaa omaa sukupuolisuuttaan ja seksuaalisuuttaan juuri kuten kokee omakseen.” Liberaali eurooppa todella näkee tärkeänä vapauden oman ruumiinsa käyttämiseen haluamallaan tavalla. Jokainen ihminen aikuiseksi kasvettuaan on toivottavasti kyllin viisas pystyäkseen kriittiseen pohdintaan ja hyviin valintoihin. Kykenevä etsimään ja löytämään omat pyhät arvonsa ja elämäntapansa. Kykenevä erottamaan tv-fiktion todellisuudesta ja kykenevä erilaisen ihmisen, myös ja etenkin oman seksikumppanin, näkemiseen arvokkaana päämääränä itsessään, eikä kohteena. Tähän tietysti kukin tulee vähän eri suunnasta, sekin kuuluu moninaisuuteen, mutta moninaisuus todella tulee turvata. Tulevaisuuden Euroopassa on varmasti paljon erilaisia perheitä ja jos ajan trendi jatkuu myös hyvin paljon yksinäisiä ihmisiä. Sellainen Eurooppa tarvitsee todellakin sitä että erilaisten ihmisten välille rakennetaan siltoja, eikä muureja. Moninaisuuden keskellä tarvitaan myös jotain jaettua ja halua kuulua myös yhteen. Tässä parhaimmillaan myös asiallinen ja tarkka uutisointi voisi auttaa. Mitä tulee uskontoihin, myös katoliseen uskoon, on varmasti ihan aiheellista välillä muistuttaa, että muistakaa tekin iloita siitä ihanasta asiasta, seksuaalisuudesta. Koko uskonnon ryttäämistä ei tarvita, sillä kristinuskosta itsestään löytyy kosolti aineistoa joka muistuttaa miten seksuaalisuus on iloinen asia, josta saa nauttia. Tämän haasteen otan itse pastorina vastaan.

Ahtisaaren opit

Rauhanvälittäjä Martti Ahtisaari on liikkunut vuosikymmeniä maailmalla sovittelemassa vakavia jumiutuneita konflikteja. Näissä ei ole ollut kyse leikin asioista, vaan ehkä kymmenistä miljoonista ihmishengistä. Ahtisaaren kyky voittaa eri puolten luottamus vaikuttaa nousseen juuri aidosta toisen kunnioittamisesta ja tahdosta ymmärtää mitä toinen pelkää sekä tahtoo. Tällöin toisesta on tullut inhimillinen, jotain enemmän kuin elokuvan pahis. Minusta tuntuu, että nyt kun olemme EU-puheenjohtajamaana tarvittaisiin juuri Ahtisaaren oppeja. ”Minua on joskus kritisoitu siitä, että kohtelen pahantekijöitä kunnioittavasti.” Ehkä tässä Ahtisaaren lauseessa on se mitä nyt vallassa oleva sukupolvi voi edeltäjiltään oppia. Vaikka kokisimme toisen jo ihan pahaksi, meidän on tutustuttava häneen. Meidän on rakennettava siltoja. Ja itse asiassa kuten yksi lempifilosofini on sanonut: pahuuden rajalinja ei kulje ihmisten välitse, vaan lävitse.

Sukupuoli-identiteetin merimerkkejä etsimässä

Kuka sanoo ja mitä sanoo?

Vasemmistoon kallellaan oleva filosofi Slavoj Zizek[1] kritisoi pinnallista versiota ”lgbt-ideologiasta”[2] kovalla kädellä, nostaen esiin sen ristiriitaisuuksia. Tämä erään podcastin loppuosassa ollut puheenvuoro kirvoitti ajatuksia, jotka liittyvät identiteetin etsintään. Arkojen aiheiden käsittelyssä on muistettava, että on väliä kuka sanoo ja koska ja miten, ei vain sillä mitä sanotaan. Minä konservatiivina en ehkä voi sanoa samoja asioita minua arvoiltaan liberaalimmista ihmisistä kuin mitä joku ”sisäpiiriläinen” voi sanoa, ja toisin päin. Nimenomaan Zizekin sanomana ilmenee, että ristiriitaisuus on olemassa, eikä kyse ole vihollisesta tehdystä olkiukosta. Hän tosin itsekin tunnustaa, että ristiriitaisuuden esiintuominen on aika ilkeän kuuloista.

Zizek kärjistää

Edellisissä postauksissa toin esille, että toinen osapuoli tulee tuoda esiin parhaassa mahdollisessa valossa, ja tulee kriittisesti miettiä onko valmis myöntämään väärässä olemisensa. Tämä ei kuitenkaan meinaa etteikö mitään voisi sanoa tai etteikö asioista voisi ja pitäisi keskustella. Eikö juuri totuuden etsinnästä ole kyse ja se edellyttää, että asioista puhutaan. On kyse siitä miten keskustellaan, ei siitä, ettei saa keskustella. Joskus jonkin seikan esille tuomiseksi tarvitaan kärjistämistä ja yleistyksiä, mutta keskustelua ei käydä pelkillä kärjistyksillä ja yleistyksillä eikä ainakaan niitä huutamalla kuulematta toista. Olen kuitenkin oppinut, että kun Zizek puhuu, kannattaa kuunnella. Ei vähiten siksi että miehellä on älyllistä rehellisyyttä ja kyky osua asioiden ytimeen. Sukupuolisuuteen ja kulttuuriin liittyvistä asioista hänet tekee kuulemisen arvoiseksi se, että hän kannattaa politiikassa vähemmistöjen oikeuksia eikä asemoidu siihen joukkoon, joka lgbtq-ideologiaa yleensä arvostelee.

Puhutaanko nyt politiikasta vai maailmankuvasta?

Alkuun vielä yksi äärimmäisen tärkeä ja tyystin unohdettu erottelu. On erotettava keskustelut maailmankuvan totuudesta ja toisaalta politiikasta liberaalissa yhteiskunnassa. Pluralistisessa yhteiskunnassa on lukuisia maailmankuvaltaan ja siihen sisältyvältä ihmiskäsitykseltään toisistaan eroavia ihmisiä. Alla Zizek puhuu tietyn, ehkä jäsentymättömän maailmankuvan sisäisistä ristiriitaisuuksista, eikä suinkaan erilailla itseänsä hahmottavien oikeuksista liberaalissa yhteiskunnassa. On totta, että näillä on vaikutusta toisiinsa, mutta erottelu on pakko tehdä, jotta keskustelu pluralistisessa yhteiskunnassa onnistuisi. Liberaalissa yhteiskunnassa on jokaisen oma asia muodostaa itselleen sopivan koherentti maailmankuva[3]. Esimerkkinä siitä ettei omaa maailmankuvaa ja yhteiskunnallista keskustelua aina osata erottaa, on kun etäisesti tuntemani kristitty poliitikko nosti television poliittisessa keskustelussa raamatunlainauksia perusteeksi tietyille poliittisille ratkaisuille. Sille voi joskus olla paikkansa, kun perustellaan oman maailmankuvan koherenttiutta tai muita maailmankuvaan liittyviä asioita. Myös silloin, kun käydään keskustelua maailmankuvien ”paremmuudesta” siinä mielessä, että taivutellaan toisia kohti omaa kantaa. Mutta kun puhutaan liberaalin yhteiskunnan asioiden järjestämisestä Raamattu ei ole yksi yhteisesti jaetuista auktoriteeteista. On toki myös paikkoja, joissa omien kantojen perusteita voidaan avata. Omat ratkaisut voivat perustua Raamatulle, mutta kun perustellaan kaikkia koskevia päätöksiä kannattaa pitäytyä yhteisesti jaetuissa perusteissa keskustelun onnistumiseksi. Pidän tällaista melko neutraalia liberalismia parhaana käsillä olevana vaihtoehtona pluralistiselle yhteiskunnalle. Raamatun lainaukset poliittisessa keskustelussa antavat mielikuvan ettei tajuta koko keskustelua tai edes haluta tulla ymmärretyksi. Kun Paavali puhui Ateenalaisille (saanen käyttää Raamattua) hän ensin lainasi auktoriteetteja, jotka kuulijat tunnustivat auktoriteeteiksi[4], näin löydettiin yhteistä perustaa jolta jatkaa. Euroopan poliittisessa keskustelussa pitää vedota yhteisiin auktoriteetteihin. Niiden perusteella sitten voidaan perustella myös uusia (Raamatun tapauksessa vanhoja) auktoriteetteja jollain yhteisesti jaetulla perusteella. Mutta se on eri keskustelu.

1. RISTIRIITA

Zizekin esiinnostama ristiriitaisuus liittyy ideologian ristiriitaisuuteen siten kun se näkyy nykyään usein tulevan esille. Hän ei siis puhu, että kaikki kyseisistä asioista puhuvat uskovat näin, vaan, että näin puhuminen vie uskottavuutta koko hankkeelta. Itse näen huomion tärkeäksi. Mutta tämä ei ole poliittista keskustelua kenenkään oikeuksista, vaan tietyllä tavalla esitetyn maailmankuvan sisäistä koherenttiutta koskevaa.

”..Toisaalta, jos olet mies tai poika joka identifioituu mieheksi, tai päinvastoin tyttö joka identifioituu tytöksi, sinua lakkaamatta tykitetään sosiaalisen konstruktionismin viestillä ”muista, sukupuoli-identiteetti ei ole biologiaa ja genetiikkaa, se on opittu sosiaalinen konstruktio” ja niin edelleen.

Mutta se on hienovarainen ero jos olet mies, tai subjekti, joka ei kykene identifioituman siihen mikä ainakin näyttää olevan hänen ulkonainen sukupuolensa. Silloin ei koskaan sanota ”oi, ei mitään ongelmaa, sukupuoli on vain kontingentti (satunnainen) sosiaalinen konstruktio, siispä rekonstruoidaan (jälleenrakennetaan) sinut”, koska onnellisuuden näkökulmasta helppo ratkaisu olisi ollut: ”tosiaan sukupuoli on diskursiivinen (kielellisesti rakentuva) joten sinä tulet olemaan paljon onnellisempi ja tulet välttämään kivuliaan kokemuksen sukupuolen muuttamisesta, jos me yksinkertaisesti, performatiivisesti (käytän ilkeästi Judith Butlerin termejä), jos me performatiivisesti jälleenrakennamme, uudelleenmuokkaamme sinut siihen mikä jo biologisesti olet.”

Huomaatko nyt toiminta on ovelalla tavalla erilaista, tässä tapauksessa yhtäkkiä heistä tulee (viittaan tässä sanaan joka tämän päivän jargonissa on pahin asia mitä saatat sanoa), heistä tulee essentialisteja (olemuksiin uskovia). Näetkö tämä kaveri sanoo nyt ”elän autenttisesti (aidosti) parhaana mahdollisena itsenäni”, yhtäkkiä ennakko-oletus on ”unohda sosiaalinen konstruktio, katso syvälle itseesi, jokaisella meillä on todellinen minuus,” ja pointti on (he tietävät, että juuri tästä siinä on kyse) tämä todellinen minuus ei välttämättä sovi sinun biologiseen seksuaaliseen identiteettiin, mutta silti on olemassa todellinen minuus.”

Sosiaalinen konstruktio?

Aluksi Zizek pureutuu sosiaaliseen konstruktionismiin ja hänen mukaansa nykyään voimakkaasti julistettuun ajatukseen, että sukupuoli-identiteetti rakentuu kulttuurisen oppimisen tuloksena. Sukupuoli-identiteetti ei tällöin perustu essenssiin eli olemukselliseen naiseuteen ja mieheyteen, vaan on ympäristön opettamien tapojen, näkökulmien ja kielenkäytön muokkaama. Tämän sisältämässä perus intuitiossa ei ole mitään mihin perus konservatiivi ei voisi sanoa aamenta. Ympäristö antaa meille kategoriat, jonka avulla itseämme hahmotamme. Sukupuoli-identiteetin tai genderin[5], ajatuksessa ei ole mitään klassiseen kristinuskoon sopimatonta. Onhan todistettava tosiasia ettei ole yksinkertainen prosessi tulla kokemaan oma vartalo omakseen ja joskus näin ei tapahdu koskaan.[6] Suhteellisen vakaaksi rakentunut kuva omasta minästä myös sukupuolisena olentona selvästi kehittyy pikku hiljaa. Kehitys voi sisältää kriisejä ja käsitys muuttuu ajan kuluessa. Lopputuloksen vakaus ja koostumus tai tuntemus omasta sukupuolesta ei ole ihmisillä identtinen, vaikka pelattaisiin ihan ”vanhoilla” miehen ja naisen -kategorioilla. En tarkoita vain sukupuolisuuden ulkoista ilmenemistä, vaan sitä kuinka vakaaksi tai stabiiliksi tai miten muodostuneeksi ja millä perusteilla se koetaan. Joka tapauksessa tosiasia taitaa olla, että nykyään tiettyjen tahojen puheessa tämä sukupuolisuuden ei-olemuksellisuus korostuu. Ympäristön ja kielellisen sukupuolen rakentumisen alleviivaaminen voi tietysti olla hyväkin korjausliike, kun olemuksellisuuden korostamisella taas voidaan perustella hyvinkin huonoja asioita. Se, että jotain näkemystä ”tykitetään” voi tietysti mennä pahastikin yli, tällaista tykitykstä Zizek näyttää kohdanneen.

Silkkihansikkain

On tarpeen sanoa, että kun kohta nostan esiin ristiriitaisuuksia se ei tarkoita etteikö identiteettikeskustelulla ja sitä edistävillä järjestöillä olisi paikkaansa. Vielä vähemmän tahdon näsäviisastella seikoilla, jotka linkittyvät todella kipeisiin henkilökohtaisiin tilanteisiin. Tällaisia asioita omalla kohdalla käsittelevällä vähemmistön edustajalla kyseessä on usein taistelu elämästä ja kuolemasta. Kenenkään asia ei ole kärsivälle mennä puhumaan logiikasta tai maailmankatsomuksen ristiriitaisuuksista. Kärsivälle tarjotaan olkapää ja parhaimmillaan avataan näkökulmia ratkaisuille, jotka ovat mahdollisimman paljon elämän puolella. ”Eettistä on toiminta mikä edistää elämää, epäeettistä toiminta joka vaarantaa sen.[7]” Mutta on myös tilanteita joissa maailmankatsomusten ja ihmiskäsitysten ristiriitaisuuksista on vastuullista puhua. Tällöin tietysti mahdollisimman asiallisesti. Zizekin huomauttamat seikat on joka tapauksessa myös niiden on hyvä ottaa huomioon joille sukupuolivähemmistöjen oikeuksien edistäminen on erityisen rakasta. Niiden, jotka eivät näin koe tulee käsitellä asiaa empaattisesti ja reilusti.

2. ESSENTIALISMI VAI EI?

Sitten Zizek tuo esiin ristiriitaisuuden. Jos kerran yhtäällä puhutaan identiteetin sosiaalisesta muotoutumisesta ja sattumanvaraisuudesta, niin miten sitten toisessa tilanteessa sama voidaan kieltää ja voidaan vedota olemuksellisuuteen, jota äsken paheksuttiin? Elli pelkistäen itselleni tutummalle kentälle nuorisotyöhön: nuorelle, joka lähtökohtaisesti samastuu omaan ulkoiseen sukupuoleensa, voidaan painottaa että ei ole olemassa miehen ja naisen olemusta tai erityistä miehen tai naisen sielua (miehuutta tai naiseutta), vaan miehuus ja naiseus ovat vain kulttuurisia, ehkä sortaviakin tapoja. Mutta ristiriitaisesti samaan aikaan voidaan väittää että on varmasti olemassa vakaa naisen sielu ja olemus, mutta vain jos kyseessä on ulkoiselta sukupuoleltaan mies, joka on siis syntynyt väärään ruumiiseen. Tällöinhän oltaisiin tilanteessa, jossa sukupuoli on häilyvä vain jos se on sama kuin mitä henkilön keho osoittaa. Eli vieläkin pelkistäen, vain (ulkoisesti) mies voi olla varma (sisäisestä) naiseudestaan ja päin vastoin. Zizek toteaa, että eikö olisi fiksumpi jos tällöin näkisimme vaivaa siihen, että tuetaan ihmistä samastumaan siihen sukupuoleen, johon hän ulkoisesti kuuluu, koska näin välttäisimme kivuliaat fyysiset toimenpiteet. Sukupuolen performatiivisuuden ajatusta voisi ulottaa myös ihmisen samastumiseen ulkoiseen sukupuoleensa. Luonnollisesti niin minä kuin Zizek:kään emme tarkoita, että näin täytyisi toimia, vaan, että käsityksissä on ristiriitaisuus, josta on hyvä saada puhua. Ristiriitaisuuden taas näen, kuten alla selitän, mahdollisesti lisäävän turhan paljon hämmennystä nuorten hakiessa omaa identiteettiään sukupuolisena olentona. Ristiriitaisuuteen puuttuminen ei myöskään saa olla pois vähemmistöjen oikeuksista ja auttamisesta, kuten tekstissäni tuon esiin.

Mistä emme puhu, rajaus #1

En tahdo nyt puuttua siihen vaikeaan asiaan miten ulkoiseen sukupuoleensa samastumaan kykenemättömän tai ulkoiselta sukupuoleltaan miehen tai naisen kategoriaan mahtumatonta autetaan parhaiten. Uskon, että lääketieteen kentällä ollaan tarpeeksi valistuneita auttamaan kutakin ja konsultoimaan muita tieteenaloja kun tarve vaatii. Toivomukseni tietysti on, että keskustelua ei ohjaa pelkät poliittiset intressit, vaan aina ihmisyksilöiden ja heikompi osaisten (myös siis nuorten ja lasten) paras. Tämän ”parhaan” löytäminen tietysti edellyttää eri tahojen hyvää dialogia.

Kriittisyyttä tarvitaan

Ristiriidasta vaikeneminen laittaa kysymään ovatko asiat totta vain sillä perusteella mikä omaa agendaa milloinkin vahvistaa? Eikö sukupuolisuuden alue kuulu totuuden etsinnän piiriin? Ainakin tieteessä esimerkiksi ristiriitaisuuden laki on jo peruskurssitasolle tullessa itsestäänselvyys. Zizek siis vaikuttaa ajattelevan, että vaikka sukupuolisvähemmistöjen asemaa tulee parantaa, ei sitä kannata tehdä millä tavoin tahansa. Tai toisin sanoen, jos sukupuolivähemmistöjä tahdotaan auttaa, on perusteissa oltava koherenssi ja järki. Tähänkin auttaa asiallinen keskustelu, jossa luonnollisesti otetaan heikompiosaisten tarpeet huomioon, mutta lähestytään laajempaa aihetta eri näkökulmista ja tasapuolisesti. Jos arvostamme järkeä ja tiedettä opetamme nuorta sukupolvea kriittiseen järjen käyttöön. Tällöin perusteilla ja koherenssilla on väliä.

3. ONKO TOTUUS SISÄLLÄ?

Zizek painaa sormensa myös toiseen yleiseen tähän liittyvään seikkaan, joka ei välttämättä kestä tarkastelua. Hän retorisesti kuvaa kritisoimansa kannan näkemyksiä, ”katso syvälle sisääsi, jokaisella meillä on todellinen minä.” Mielestäni oleellista tässä ei ole vain se, että todellisen, aidon minän, olemuksellisen sielun, olemassaolo tunnustetaan silloin kun se on omia tarkoitusperiä vahvistava asia.

Omaksuttu malli

Myös se on hyvä huomio, että mehän nykyään todella pidämme itsestäänselvyytenä, että perimmäinen totuus itsestä, aito minuus, löytyy omaan sieluun syvälle katsomalla. Tuskin on naistenlehteä, jossa ei kerrottaisi miten joku sieluunsa katsomalla löysi aidoimman itsensä ja tajusi miten ei ollutkaan onnellinen entisessä parisuhteessa. Tästä ei ole pitkä matka toiseen yleiseen näkemykseen, että todellinen identiteetti todella on kuin peltoon kätketty aarre, jota monet ulkoiset ja alitajuiset asiat koittavat peittää, mutta joka todella voidaan löytää. Aikamme puhetapa siis pitää sisällään uskon todelliseen aitoon olemukseen ja siihen, että se voidaan löytää sielua tarkastelemalla.

Konstruktoida vai ei ja kuinka paljon?

Mutta toisaalta aikamme juuri kavahtaa tätä essentialismia, eli ajatusta siitä, että olisi sisäinen olemus johon täytyy yrittää sopeutua. Olemukseen uskomisen sijaan yleensä ajatellaan, että ihminen on vapaa konstruoimaan ja rakentamaan itseään. Tai, että yksilön on hyvä huomata miten ympäristö on yrittänyt rakentaa yksilöä tuhoisasti ja nyt tämä ulkoa tullut konstruktio tulee purkaa, ja rakentaa tilalle vapaasti uutta itselle sopivampaa tapaa hahmottaa itsensä. Eli kysymys kuuluu, saako rakentaa vapaasti itselle sopivaa minuutta vai pitääkö etsiä sisältä sinne kätketty muuttumaton minuus? Tai mikä on näiden kahden näkökulman suhde ja minkä verran yksilöille jää vapautta tehdä omanlaisiaan ratkaisuja näiden välillä?

Oleellista siis on mitä skriptejä, eli käsikirjoitusten varantoja jaamme yhteiskunnassa. Näiden skriptien varassa nuoret yrittävät hahmottaa ja löytää itseään. Nykyään suurinta valtaa käyttää se, joka saa jakaa julkisesti narratiivinsa eli kontribuoida kulttuurin narratiivivarantoon. Tästä näkökulmasta ei ole ihme, että Obaman presidenttipariskunta kertoi satsaavansa tulevaisuudessa Netflixiin tai vastaaviin. Narratiivivarantojen haltija konstruoi sitä mikä on tulevaisuudessa mahdollista, koska ihmisille ei ole mahdollista sellaisten kategorioiden avulla itsensä hahmottaminen mistä ei ole kuullut.

Korostan taas, että tässä ollaan ihmiskäsityksen ja jopa maailmankuvan alueella, eikä puhtaasti poliittisessa keskustelussa erilaisten ihmisen oikeuksista, jotka tietysti länsimaissa tulee olla laajat. Kukin vastaa näihin kysymyksiin omalla kohdallaan omista perusteistaan käsin, mutta julkisessa puheessa olisi tärkeä säilyttää dialogisuus ja näkemysten reilu kuuleminen.

Identiteetti ei löydy yksin

En ole siis usko, että vaikkapa itseään etsivä nuori välttämättä löytää totuuden itsestään pelkästään itseään tarkastelemalla ja ilman ulkonaista apua. Sen sijaan hän tarvitsee siihen, kuten alempana totean sopivan väljiä, mutta silti olemassa olevia ”merimerkkejä”. Tietenkin vieläkin tuhoisampaa on, jos itseään ei saa rehellisesti tarkastella, eli omat tunteet kielletään.

Kieltäminen voi tapahtua psykologisista, uskonnollisista tai kulttuurisista syistä. Tähän on kuitenkin onneksi nykyään tartuttu ja on tuotu esille rehellisen itsen tarkastelun ja aitojen tunteiden tunnustamisen tärkeys psyykelle. Tämä on tärkeää. On väärin jos uskonto tai kulttuuri kuvaa vaikkapa seksuaaliset tunteet pahana, niin, että ne padotaan. Tai että ulkoiseen sukupuoleen samastumattomuuden (tai homoseksuaaliset jne.) tunteet tukahdutetaan pahoina ja saastaisina. Näin tehden mielen järkkymistä edistetään. Paradoksaalisesti juuri tukahdutetut tunteet vahvistuvat. Oman näkemykseni mukaan tunteilla on aina viesti, mutta se miten tämä joskus kryptinen viesti avataan ja miten sitä sanomaa tulkitaan on maailmankuvallinen asia, eli se vaihtelee.

Onkin siis hyvä tehdä pienemmissä yhteisöissä ja myös kulttuurissa laajemmin tilaa vapaalle tunteiden ilmaisulle ja vaikeista aiheista puhumiselle. Tämä ei myöskään ole vain vähemmistöjen ongelma, vaan ihan kaikkien ihmisten kehitykseen liittyvä tarve. Tunteita tulee ja niistä on hyvä puhua, oli sitten kysymyksessä seksuaalisuus, vihantunteet, suru tai mikä muu tahansa.

Ihmislajin initaationälkä

Vähintään vuosituhansia ihmiset eri puolilla maailmaa ovat tarvinneet initiaatiota, eli siirtymäriittejä, siirtyäkseen elämän vaiheesta toiseen, erityisesti lapsuudesta aikuisuuteen.[8] Vaikuttaa, että juuri ne ihmispopulaatiot, jossa initiaatiota on onnistuneesti harjoitettu, ovat menestyneet. Ihmislaji siis tarvitsee apua kehittyäkseen aikuisuuteen. Tämä luonnollisesti pitää sisällään kehittymisen sukupuolisena olentona. Tarve ei ole meistä kadonnut, vaikka kulttuurimme on muuttunut ja monessa vieläpä hyvään suuntaan.[9] Ihmiselle, siis ihan tavalliselle keskiverto ihmiselle kasvu tytöstä aikuiseksi naiseksi tai pojasta aikuiseksi mieheksi vaatii ympäristön tukea, eikä tapahdu itsellään vain tarkastelemalla mitä siellä sisällä on.

Identiteetti ei siis ole sisälle kätkeytynyt valmis paketti, vaan jotain kehittyvää, muuttuvaa ja sellaista missä moni asia voi myös vaikeutua jos käsillä ei ole tarpeeksi tukea. Psykiatri ja psykologi Anthony Stevens puhuu jopa ihmislajille ominaisesta ja modernina aikana korostuneesta initiaation nälästä, eli tarpeesta saada apua siirtyäkseen elämässä seuraavaan vaiheeseen. Tällä on iso merkitys aiheellemme. Kasvu sukupuolisena olentona edellyttää ulkoista ja kulttuurin ylläpitämää apua.

Ei saa jättää yksin

Stevensin mukaan ongelmia syntyy, kun apua ei ole ja nuori jää yksin. Tällöin ”nälkä” panee hakemaan tilalle vahingollisia apuja, esimerkiksi jengiytymisestä[10]. Nuorisojoukossa initiaatio voi saada infantiileja eli lapsenomaisia muotoja, jotka voivat olla yksilölle ja ulkopuolisille vaarallisia. Sukupuolisen hämmennyksen ei toivoisi myöskään ajavan pelkästään seksuaalisuuden alueelta haettuihin ratkaisuihin oli sitten kyseessä monien partnerien valloittamisella oman sukupuolisen kypsyytensä osoittaminen tai erilainen väkivaltaisuus joko itseä tai toisia kohtaan. Vapautuneiden aikuisten orkestroima moninainen sukupuolisuuden ja seksuaalisuuden toteuttamisen kirjo ei takaa tukea kehityksen ongelmakohtiin.[11] Nuori ei välttämättä löydä itseään sen helpommin internetistä huoneessa kaikkia mahdollisia sukupuolisuuden toteuttamisen vaihtoehtoja selaillen, kuin löysi silloin kun asioista ei uskallettu puhua mitään.[12]

Mitä kristinusko tarjoaa identiteetin etsimiseen?

Jenell Williams Paris on tuonut hienosti esille miten länsimainen käsitys seksuaalisesta identiteetistä eroaa joiltain osin klassisen kristinuskon näkemyksistä. Vaikka on kyseessä eri asia (seksuaalisuus), kuin se mistä nyt puhutaan (sukupuolisuus), voinee sanottua soveltaa tähän. Näen tärkeäksi, että nykykristitty pohtii mitä aarteita ja suuntaviivoja (klassinen) kristinusko voisi tarjota identiteetin rakentumisen ja rakentamisen teemaan.[13] Kristinuskon rikkaudet eivät tule esille, jos keskustelua hallitsee kahden osapuolen vivahteeton ja paljolti poliittisen valta-aseman värittämä taistelu oikeuksista. Kristittykin saattaa alkaa, näin väitän nyt helpolla käyvän, hahmottaa aihetta taistelun esiinnostamin kärjistetyin ja poliittisten intressien ohjaamin kategorioin.[14] Näin se mitä itse kristinuskolla voisi olla sanottavaa identiteettiään etsivälle tai pohtivalle voi jäädä löytymättä. Lainaan Jennelle Parisia suoraan ja pyydän lukijaa miettimään miten lukemansa voisi soveltaa sukupuoli-identiteetin alueelle.

Pääasiallinen ongelma kristityille nykyisessä heteroseksuaalisuuden käsitteen ja seksuaalisen identiteetin ajatuksessa on tietty kulttuurisesti rakentunut malli. Tästä mallista nousee virheellinen näkemys ihmisenä olemisesta. Näkemyksessä identiteetin nähdään linkittyvän haluun tavoilla, jotka eivät sovi Raamatullisiin teemoihin. Mikään näkemys ei ole täydellinen, mutta tämä ei ole sitä lähelläkään. ”Kristillistämällä” seksuaalinen identiteetti --joko hyväksyen tai olemalla vastaan erilaisten seksuaalisten identiteettien moraalisuutta—ei auteta asiaa, koska silloin ei kosketa niihin virheellisiin tapoihin yhdistää ihmisen halu ihmisen identiteettiin, joihin seksuaalisen identiteetin kategoriat syyllistyvät.[15]

Mistä emme puhu, rajaus #2

En tahdo mennä tässä toiseen vaikeaan ehkä vieläkin isompaan aiheeseen eli seksuaaliseen orientaatioon (ja identiteettiin). Riittänee sanoa, että kristinuskon sisällä on siitä lukuisia erilaisia käsityksiä.[16] Parisin pointti on kuulemisen arvoinen muistuttamaan identiteetin rakentamisen erilaisuudesta eri maailmankuvissa.

Kristinuskossa halu ei ole identiteetin ydin

Meidän aikanamme identiteettiä tavataan rakentaa yhdistämällä halu identiteetin keskiöön. Tämä ei ole ollenkaan itsestään selvä näkemys. Parisin mukaan kyseessä on uudehko sosiaalinen konstruktio, jonka kehittymistä esimerkiksi Michel Foucault on kuvannut kiinnostavasti. Ihmisillä on tietysti lupa tällaiseen käsitykseen identiteetistä ja se on ymmärtääkseni valtavirtaa. Silti itse kristittynä oman maailmankuvani perusteella näen sen hyvinkin ongelmalliseksi klassisen kristinuskon näkökulmasta.

En tarkoita, etteikö kristitty voi perustaa identiteettiänsä haluun (moni kristitty näkee ainakin seksuaalisen identiteetin perustuvan paljolti haluun[17]), tai etteikö se, että ei perusta identiteettiään haluun voi olla merkki itsepetoksesta tai oman itsensä tukahduttamisesta (näinkin voi olla). Mutta mielestäni klassinen kristinusko voi antaa paljon rikkaamman ja järkeenkäyvemmän näkemyksen identiteetistä, kuin haluihin perustuvan. Sen ei tarvitse silti syyllistyä sitä käsitystä yleensä vastaan nostettuihin negatiivisiin asioihin (kuten toisten erilaisten näkemysten sortaminen tai oman itsen tai viiteryhmän painostaminen tai omien tunteiden kieltäminen).

Oma rikas keskustelunsa on miten Kristinusko ja Jeesuksen opetuslapseus vaikuttaa siihen miten käsittelen halujani. Nykyinen kulutusyhteiskunta voi nostaa erilaiset halut (desire) ja erilaiset kuluttamiset (consumerism) identiteetin keskiöön. Ei ole ollenkaan selvää miltä se näyttää kristinuskon käsitysten valossa. James KA Smithin mainitsema Augustinuksen lausuma ”set my love in order”, on tärkeä muistuttamaan, että jokaisen ihmisen halut kaipaavat järjestystä. Tässä mainittu suhteemme haluun tai sisällämme palaviin ”rakkauksiin” ei koske vain seksuaalisuutta, vaan on paljon laajempi aihe.[18]

Klassisen kristinuskon valistuneesta käsityksestä nykyajan kristityt eivät juurikaan tiedä, vaan julkisessa keskustelussa niin sanottua konservatiivista kantaa edustaa usein olkinukke. Tämän kritisoimisesta ovat siten molemmat puolet yhtä mieltä. Mutta tämänkertaisen aiheemme sukupuoli-identiteetin kohdalla Parisin anti voisi olla, että sisältä löytyvään tunteeseen tai haluun on paljon muitakin tapoja asennoitua kuin kaksi ääripäätä. Toisessa ääripäässä tunteen kieltäminen ja häpeä siitä. Ainoa keino ei myöskään ole kokemuksen ottaminen merkiksi vaikkapa stabiilista väärässä ruumiissa olevasta toisen sukupuolen olemuksesta, etenkään silloin kun asia voi johtaa vaikkapa kivuliaisiin ja peruuttamattomiin sukupuolenkorjaushoitoihin. Luonnollisesti tällaisten päätösten kanssa tulee olla harkitseva ja erityisesti jos on kyse nuoresta, eli ihmisestä jonka aivot ovat vielä kehittymässä.[19] Ja tietenkin ihmiset ketkä ovat tällaiseen prosessiin päätymässä, sellaisen keskellä tai läpikäyneet, kohdataan rakastaen ja avoimesti omana itsenään.

4. MOLEMPI PAREMPI?

Väitän, että kummassakin väitteessä on silti pointti. Siinä, että meillä on jonkin sortin essenssi eli olemus, mutta myös olemme monessa mielessä ympäristön muokkaamia. Viiteryhmä johon Zizek viittaa saattaa olla epälooginen syistä tai toisista, mutta on myös aidosti hyviä syitä, joista Zizekin karikatyrisoima ajattelu nousee.

Syitä ilmiöille

Historiallinen naisten väheksyminen ja alistaminen on linkittynyt olemus-ajatteluun, eli on syitä tarkastella sitä kriittisesti. Erot miesten ja naisten kyvyissä ovat miltei olemattomia ja olemassa olevat erot liittyvät lähinnä keskimääräiseen fyysiseen voimaan.[20] Täten ympäristön ja kulttuurin merkityksen alleviivaamiselle on paikkansa vastaliikkeenä virheeseen. Vastaliikettäkään ei tule liioitella. Toisaalta on aidosti olemassa vaara, että ihmiselle selvästi ominaiset sisäsyntyiset taipumukset laitetaan ihmisen omaksi syyksi tai, että niitä yritetään ulkopuolelta väkivalloin korjata. Voi siis olla aihetta muistuttaa, että kaikki ihmiset eivät yksinkertaisesti samastu ulkoiseen sukupuoleensa[21], heitä ei saa leimata pahoiksi tai yrittää muuttaa. Tällöin olemuksen painottamiselle on paikkansa. Sama pätee seksuaaliseen suuntautumiseen. Tällöinkin on tieteellisessä keskustelussa pysyttävä totuuden ja rehellisyyden rajoissa. Poliittisessa keskustelussa tietysti essentialismille on ollut tilausta varmistamaan eri ryhmien oikeuksia.

Olemuksen ja ympäristön painotuksissa voi silti nähdä keskinäistä ristiriitaa. Vaikuttaa viisaalta tunnustaa ihmisen identiteetin muotoutumisen monimutkaisuus. Kaikissa käytännön ratkaisuissa pääsee pitkälle kun muistaa ohjeen: ”ihminen edellä” ja ”se mikä palvelee elämää, on eettistä”.

Gender-salaliitto?

Vaikka tuon esille sukupuolesta puhumiseen liittyviä ristiriitaisuuksia, en yhdy ”gender-salalaliitto” –vouhotukseen. Ajatukset neo-marxistien, gender-ideologien, juutalaisten, Paavin, luomis-uskovaisten tai muslimien salaliitosta maailman valloittamiseksi ovat paljolti mielikuvituksen tuotetta. Nämä salaliittoteoriat ehkä pohjautuvat joihinkin todellisiin huomioihin, mutta ovat liioiteltuja. Esimerkiksi erottelu ulkoisen sukupuolen (sex) ja sisäisen sukupuolen (gender) on hyvä ja tärkeä, eikä liity mihinkään erityiseen ”ideologiaan”. Ulkoinen sukupuoli pitää sisällään jo hedelmöittymisen seurauksena syntyvät sukupuolikromosomit ja toisella viikolla kehittyvät sukupuolisolut, ulkoiset ja sisäiset sukupuolielimet sekä hormonit.

Sisäinen sukupuoli on ihmisen kokonaisvaltainen ajan kanssa omaksuttu identiteetti ja minäkuva. Se on kuva itsestä sukupuolisena olentona eli myös johonkin ryhmään kuuluvana vaikka silti uniikkina. Se mitä näillä erotteluilla sitten eri maailmankuvien sisällä tehdään on eri asia. Oma näkemykseni on, että julkisen sukupuolivähemmistöjä koskevan keskustelun yksipuoleisuus on viimeisen kymmenen vuoden aikana koskenut nimenomaan poliittisia oikeuksia. Harvemmin on puhuttu jokaista ihmistä koskevasta identiteetin kehityksestä. Yhtäläiset oikeudet vähemmistöille ovat tärkeitä, mutta sukupuolisuus tietysti liittyy paljon muuhunkin kuin vähemmistöjen oikeuksiin. Näitä muita sukupuolisuuteen liittyviä puolia koskeva keskustelu on äärimmäisen tärkeää ja sitä olen tässä raapaissut.

Sukupuolisuutta yleensä laajempana aiheena ei tulisi käsitellä vain yhdestä ja yhden intressiryhmän näkökulmasta, aivan kuten ei muidenkaan suurten aihekokonaisuuksien kohdalla tulisi tehdä. Metsästä ei tule puhua vain teollisuuden näkökulmasta, maahanmuutosta vain uhkien näkökulmasta, eikä uskonnosta vain uskonnollisen vainon näkökulmasta. Onko niin, että tätä asiallista keskustelua joskus haitannut se, että vähemmistöillä todella ei ole ollut yhtäläisiä oikeuksia ja niitä ajaessa koko keskustelu on politisoitunut? Siihen voi tietysti hakea korjausta varmistamalla vähemmistöjen oikeuksia yhteiskunnassa ja rehellisesti neuvottelemalla niistä asioista, joita intressiryhmä hakee. Salaliittoteorioiden maalailu ei välttämättä auta poliittisella kentällä, jossa usein paras lopputulos kompromissi.

5. JOHTOPÄÄTÖKSIÄ 

 

Johtaako ”vapautuminen” stereotyopioihin?

Jos puhe genderistä / sukupuoli-identiteetistä / sisäisesti omaksutusta sukupuolesta onkin tärkeää, voi se myös toimia vastaan niitä hyviä seikkoja mihin se oli tarpeen. Olemuksellisuutta purkava ajattelu nousee tärkeästä naisten yhtäläisten kykyjen, arvon ja aseman alleviivaamisesta ja se on tärkeää myös sukupuolisuuden tiukkojen normien purkamisen näkökulmasta. Ongelma on, että yhden näkökulman painotus on yleensä pitkässä juoksussa tuhoisaa.[22] Se voi itse asiassa johtaa sukupuolisten stereotypioiden jyrkkenemiseen ja yksipuolistumiseen.

Nuorisotyön näkökulma

Itse lähestyn asiaa nuorisotyön näkökulmasta ja sen ammattilaisena. Väitteeni on, että jos sukupuoli-identiteetin kehittymisen kenttä on poliittisten taistelujen seurauksena liian monimutkainen ja sisäisen sukupuolen epävarmuutta korostava, tuloksena ei ole pelkkää turhaa hämmennystä, vaan se myös vahvistaa epätervettä ulkonaista ja karikatyyrimaista ”naiseuden” ja ”mieheyden” ihannetta. Tämänhän tietysti luulisi olevan konservatiivien agendalle mieluisaa, jos ajatellaan ryhmää ilkeänä perinteisiin arvoihin tarttuvien ja uuden maailman erikoisuuksia vastustavana joukkona. Mutta tuskin on näin. Myös Jaana Venkulan näkemys, että yhden arvomaailman(kuvan) korostaminen johtaa juuri sen arvomaailman tuhoon tukee tätä ajatusta. Sukupuolesta puhumisen kenttä tulee siis pitää tasapainoisena ja eri näkökulmia esillä pitävänä. Näkemykseni perustuu myös sukupuolisesta kehityksestä lukemaani ja nuorisotyössä kohtaamaani.

Kehitys vaatii aikaa, rauhaa ja vapautta

Sukupuoli-identiteetin, kuten identiteetin yleensäkin kehittyminen vaatii aikaa ja edellyttää myös yleensä hämmennystä, kokeilua, irtiottoja ja jopa karikatyyrimaista sukupuolisuuden ”performoimista”. Kaikki tämä on tärkeää ja toivoisin jokaisella nuorella olevan tähän aikaa ja väljyyttä. Tietyssä mielessä historiassa juuri nyt siihen olisi hyvät mahdollisuudet. Vanhan maailman typistävät sukupuolistereotypiat ovat paljolti rikkoutuneet. Myös tila kokeilla rooleja tai jopa hämmentää vanhempien tai isovanhempien ikäluokkaa on kasvanut. Tässä voi nähdä terveen monikulttuurisuuden ja vapaata yhteiskuntaa korostavan liberalismin henkeä, mutta vieläkin tärkeämpää on se, että nuorella on sopivasti tilaa missä olla, samastua, erottautua kokeilla ja etsiä. On tärkeää, että nuorella on mahdollisuus olla hämmentynyt ja ottaa aikaa itsen etsimiseen.

Uskon, että tässä hyvässä asiassa (yhteiskunnan ”vapautumisessa”) piilee sama vaara, joka aina piilee siinä kun omassa nuoruudessaan jostain kärsinyt ryhmä ja ikäluokka pääsee yksipuolisesti päättämään mistä näkökulmasta jostain asiasta puhutaan. Asiasta voidaan puhua sillä tavalla, joka omana aikana oli ongelma, mutta joka ei palvele nykyistä tilannetta, tässä tapauksessa kasvavaa nuorten joukkoa kokonaisuudessa. Tämän ymmärtämiseen auttaa esimerkiksi vallankumousten historiasta lukeminen. Laiva voi kallistua päinvastaiseen suuntaan, se ei välttämättä ”suoristu”. Yhden arvon yksipuolinen korostaminen ei palvele edes sitä yhtä arvoa, saati kokonaisuutta.

Pikku Kadrashianit ja Schwarzeneggerit

Tässä tapauksessa vaarana on sukupuoli-identiteetin kehityksen ja etsimisen peittyminen hämmennykseen. Nuori tarvitsisi sen sijaan vapautta SEKÄ sopivan selkeitä ”merimerkkejä” minkä avulla etsiä ja suunnistaa. Jos yhtenä merimerkkinä on ”on ok olla erilainen” ja ”sukupuolivähemmistöön kuuluvat ovat yhtä hyväksyttyjä kuin kuka tahansa”, niin muitakin merkkejä tarvitaan. Jos ”merimerkkejä” on VAIN vähemmistöille ja vähemmistöjen näkökulmasta tehtynä, hämmentynyt nuoriso (tai vanhempikin) keksii merkit itse.

Väitän, että ihmisen selkeän identiteetin tarpeen tähden tilalle rakentuu sosiaalisesti, tässä tapauksessa liian jyrkkiä, merkkipaaluja ja stereotypioita. Viimeistään (ja reaalisesti) markkinatalous pitää huolen siitä, että hämmentynyt ihminen kuluttaa hämmentyneen tunteen vaatimia hyödykkeitä ja rakentaa identiteettiään niiden varaan. On hyvä, että se vähemmistö, jolle ihan selkeästi samastuminen omaan ulkoiseen sukupuoleen on vaikeaa, saa apua ja tukea. Mutta myöskin se paljon suurempi joukko, joka etsii identiteettiään lievemmän tai vahvemman hämmennyksen keskellä ei saisi jäädä markkinavoimien ja typistävien stereotypioiden ohjailtavaksi. Nuorten tulisi saada myös eksplisiittisesti tukea siihen miten olla sinut oman kehonsa kanssa silloinkin kun sisäisesti samastuu siihen, mutta miettii mitä mieheys tai naiseus tarkoittaa. Kun nuori kuitenkin kysyy: ”miten olla mies?” ja ”millainen nainen minusta tulee?”, aikuisten tulisi uskaltaa antaa (tarpeeksi väljiä) neuvoja ja suuntaa, eli toimia merimerkkeinä. Näissä nuoren ihmisen suunnan etsimisissä toivoisi nuorille suojaa yhteiskunnassa riehuvista poliittisista myrskyistä ja itsekkäästi toimivien kaupallisten voimien hyökkäyksiltä.

Korostuuko ulkonainen hämmennyksessä?

Onko niin, että sisäisessä hämmennyksessä ihminen hakee tukea ulkonaisesta? Väitän, että on. Ulkoisella peitetään sisäistä epävarmuutta ja kun korostetaan ulkonaista, siitä tulee karikatyyrimaista. Karikatyyrimaisuus taas rakentaa sukupuolisia malleja ja stereotypioita, joihin on mahduttava. Kun näihin ei tietenkään mahduta on kaksi vaihtoehtoa, muokata itseään mahtumaan ahtaaseen rooliin ja näin yhteiskunnan kuva ryhmästä stereotypisoituu entisestään tai hylätä koko ryhmä pelkän stereotypian tähden. Tuloksena on, että vain se pieni vähemmistö, joka luonnostaan mahtuu stereotyyppiseen malliin ja se ympäröivä joukko, joka haluaa pakottaa itsensä siihen, voivat olla varmoja identiteetistään. Tällöin varmuus identiteetistä on todella typistynyttä, mutta onko se jopa typistyneempää kuin se oli ”vanhassa maailmassa”? Tämä on kärjistys, mutta olen havainnut ettei ajatus ole silkkaa mielikuvitusta.

Aikanaan kohtasin rikollisten kanssa toimiessani ulkonaisesti äärimmäisen ja korostuneen ”maskuliinisia”[23] miehiä, joilla oli taustalla nöyryyttäviä seksuaalisia hyväksikäyttökokemuksia. Tajusin, että sisäinen epävarmuus omasta miehuudesta (tai naiseudesta) voi ajaa sen ulkoiseen karikatyyrimaiseen korostamiseen. Tämä ajatus saa vahvistusta sukupuoli-identiteetin kehitystä koskevasta kirjallisuudesta. Ihmisellä, siis muillakin kuin vähemmistöillä, on tarvetta tarpeeksi selkeille ”merimerkeille”. Niiden puutteessa merkkejä voidaan hakea epäkypsästi ja ulkonaista korostaen, sisäisen hämmennyksen säilyessä tai pahetessa. Ihmisen sisäisen suhteen käsittely siihen mitä ihminen jo on ulkoisesti, voisi olla se tärkein lähtökohta.

Naiskuvasta ja miehen malleista

Onko sosiaalisen median tarjoama kuva naisesta nuorten naisten identiteetin etsintää tasapainoisesti rakentava? Kaikillahan ei ole kotona samastuttavaa naishahmoa, vaan malleja haetaan pelkästään pop-kulttuurista. Entä onko juuri tyypillisesti naiselliseksi nähtyjen piirteiden tai sukupuolten luonnollisten ulkoisten piirteiden ylikorostaminen, vaikkapa kauneusleikkausilla merkkinä kulttuurisesta hämmennyksestä? Nuorten miesten hormonien käyttö ja naisten kehonmuokkaus voivat olla merkkinä ahtaista rooleista, mutta mielestäni myös huonosta sukupuolisesta itsetunnosta. Se taas voi juontua myös hämmennyksestä ja hyvien "initaatioiden" eli siirtymävaiheessa saadun tuen ja ohjaamisen puutteesta ja ahtaasta suokupuolisesta roolistuksesta. Nuorten pitäisi saada selvästi nähdä, että on monia erilaisia tapoja olla tyttö, poika, nainen tai mies.

Onneksi mediassa näkyy myös tasapainoista naiskuvaa rakentavaa sisältöä. Silti minua ärsyttää, että jotkut tekevät paljon rahaa nuorten heikolla sukupuolisella itsetunnolla ja nuorten elämän kustannuksella. Miehenä minulle herää myös kysymys onko mediassa pojille tarjolla yhtä väljiä malleja miehuudesta mitä tytöille on alkanut viime aikoina tulla esiin naiseudesta? Nähdäänkö edelleen se verhoista tai huilunsoitosta tykkäävä poika homoseksuaalina? Ei sillä, että homoseksuaalisuudessa olisi jotain pahaa, mutta se kun vaikuttaa olevan (heteroseksuaalisten) poikien sukupuoli-identiteetin tietyssä kasvuvaiheessa tärkeää, että saa kokea olevansa uniikkina ihmisenä mielletty heteroseksuaaliksi tai osaksi poikien joukkoa. Ihminen kuitenkin tarvitsee myös ulkoista vahvistusta tai koherenssia sille mitä kokee sisällä. Oli heteroseksuaalisen miehen mallin laajentumisesta mitä mieltä tahansa, ollee samaa mieltä siitä, ettei palvele ketään jos tarjolla olevaan miehen malliin ei mahdu itkeminen, sisustus, baletti, vaatesuunnittelu tai klassinen musiikki. Jos stereotypiaa tahdotaan väljentää tai ne tahdotaan poistaa, on tärkeää huomata, että se ei tapahdu pelkästään sukupuoli- tai seksuaalivähemmistöjen näkökulman korostamisen kautta (vaikka niilläkin varmasti on oikeutettu paikkansa). Joskus pelkkä vähemmistönäkökulma nimenomaan kontribuoi stereotypioiden vahvistumiseen niiden joukossa, jotka eivät kuulu vähemmistöön. Tässäkään ei tarvitse nähdä yhteiskunnallista kehitystä vain negatiivisena. Miehen rooli on onneksi myös pikku hiljaa väljentynässä päinvastaisista poikkeuksista huolimatta.

Lopuksi

Tässä ei olla vielä menty siihen millainen olisi mielestäni koherentimpi (kokonaisvaltaisesti yhtenäinen) valaistunut klassisen kristinuskon mukainen käsitys sukupuoli-identiteetistä. Tahdon maalailla tulevissa postauksissa joitain polunpäitä, joista uskon varteenotettavale kristilliselle sukupuolinäkemykselle löytyvän suuntaa. Tällainen näkemys pitää sisällään avoimuuden hyville viimeisen sadan vuoden aikana länsimaissa opitulle asioille (se on valistunut), mutta se juurtuu viime vuosisatoina ja -kymmeninä paljolti unohdettuun traditioon (se on pääpiirteissään klassiseen kristinuskoon pitäytyvä). Tällöin on kyse valistuneesta klassisen kristinuskon maailmankuvasta ja ihmiskäsityksestä, jossa on tässä tapauksessa lisänä helluntai-karismaattinen twisti. Valistuneisuutta ei kannata nyt ymmärtää kirjoittajasta johtuen liian kirjaimellisesti. Mutta tähän palaamme myöhemmin.

Loppuun rohkaiseva lainaus katoliselta papilta James Borstilta, johon jokainen ihminen voi oman tai lähimmäisen identiteetin etsinnän kaikissa vaiheissa luottaa:

”Hän on lähempänä todellista minuuttani kuin minä itse olen. Hän rakastaa minua enemmän kuin minä. Hän on minulle ”Abba”, Isä...”[24].”

---

[1] https://podcasts.apple.com/fi/podcast/slavoj-%C5%BEi%C5%BEek-collected-recordings/id1104995518?l=fi&i=1000441536922&fbclid=IwAR0mcbtrBkKPyPBsY4M3hsqsTxkqq8deFr9ZIIdWfm8oELdTUQ7d7luAak0

[2] Zizek käyttää itse termiä lgbt-ideologia ja kohdistaa puheenvuoron ”pinnalliseen versioon” siitä, eli olettaen, että näkökulmaa pidetään esillä viisaamminkin.

[3] Koherentilla tarkoitan: kokonaisvaltaisesti yhtenäinen ja tiedettyihin faktoihin yhteensopiva.

[4] Apostolien teot 17:23, 28.

[5] Gender tarkoittaa sisäistä sukupuolta, eli sisäisesti omaksuttua sukupuolta johon samastuu. Sukupuoli-identiteetti on tämän pohjalle rakentuva minäkuva. Sisäistä sukupuolta ja sukupuoli-identiteettiä voidaan käyttää silti synonyymeina.

[6] Oma asiansa on, että ihmisen vanhentuessa kehon rappeutumisen tähden oma keho voi tuntua vieraalta ja kehon muuttuessa puberteetti-iässä on luonnollista, että se tuntuu vieraalta. Suhtautuminen omaan kehoon siis sisältää jokaisella ihmisellä enemmän tai vähemmän vaikeaa prosessiluontoisuutta.

[7] Jaana Venkula 2011

[8] Anthony Stevens, Living Archetypes 2016, 54.

[9] Jaana Venkula on muistuttanut, että muutosta myös ylikorostetaan. Ihminen on yllättävän samanlainen kuin oli ennen. Kulttuuri toki muuttuu.

[10] https://news.sky.com/story/line-18-the-dangerous-world-of-gangs-in-britain-11501265

[11] Tällä viittaan siihen, että vaikka seksuaalisuuden ja sukupuolisuuden moninaisuutta esitteleville tahoille varmasti on kysyntää, ei tämä näkökulma välttämättä kata lähellekään kaikkea sukupuolisena (ja seksuaalisena) olentona kehittyvän nuoren tarvitsemasta tuesta.

[12] Matkani Muutokseen 2018, Kirjapaja. Hyvä kirja nuoren naisen identiteetin etsimisestä internet-aikana.

[13] Olen tietoinen, että tästä on liian vähän opetusta suomenkielellä. Seuraavissa blogeissa otan kantaa.

[14] On hyvä ottaa esimerkkiä Jeesuksesta, hän ei suostunut menemään väärin muotoiltuihin kategorioihin, sen sijaan hän oli ihmisen puolella ja johti ottamaan askelia lähemmäs suhdetta Jumalaan.

[15] Viittaus Parisin kirjan kriittisestä arvostelusta, jonka löysin googlaamalla. Lainasin kirjan gradua tehdessä, mutta minulla ei ole sitä itselläni enää hyllyssä. https://pastordaveonline.org/2015/02/09/a-review-of-the-end-of-sexual-identity-by-jenell-williams-paris/ Parisin haastattelu aiheesta: https://vimeo.com/32986105

[16] Tämä tarkoittaa, että keskustelun yksityiskohtiin meno on ekumeenista keskustelua, eli se tapahtuu kristinuskon sisällä. Tähän liittyvien vaikkapa raamatuntulkinnallisten seikkojen sekoittaminen julkiseen poliittiseen keskusteluun sekoittaa keskustelun yleensä sellaiseksi ettei se voi johtaa mihinkään. Ekumeeninen, eli kristittyjen välinen opillinen keskustelu luonnollisesti sisältää aika ajoin jyrkkiäkin eroavia näkemyksiä. Tällöinkin yleensä ajatellaan, että toisin ajatteleva on kristitty, eli kuuluu ”meihin” erilaisuudesta huolimatta. Jos toisen ajatellaan jo olevan kaukana kristinuskosta keskustelu on asiallista ja toisen ihmisoikeuksia ei tahdota polkea. Ollaan siis eri mieltä, mutta ystäviä. Täten kristittyjen välinen keskustelu on mielestäni tärkeää pitää sillä tontilla minne se kuuluu. Se ei ole juurikaan poliittista ja sen nyansseja suurin osa vaikkapa sanomalehtien lukijoista ei ymmärrä. Eli kristityt voivat ajatella keskenään eri tavoin seksuaalisesta identiteetistä. On myöskin vakavaa, jos hyvän ekumeenisen tai kirkkojen sisäisten keskustelujen sijaan vaikkapa herätysliikkeen näkemyksiä lähdetään mustamaalaamaan julkisuudessa siinä toivossa, että saataisiin kangettua liikkeen yhteiskunnallisia oikeuksia suuren yleisön pinnallisten tunnereaktioiden avulla. Tällöin dialogi on epäonnistunut. Epäonnistuneesta dialogista on hyvä vastuuttaa niin rivikristittyjä itseään, teologeja ja papistoa, kuin lehdistöäkin.

[17] Lisäksi monelle oman homoseksuaalisen identiteetin nimeäminen on tuottanut kokemuksen luvasta olla rehellisesti olemassa, jota muuten ei ole saavuttanut. Toiset hahmottavat aihetta muulla tavoin. Paris sivuaa edellä jakamassani video-linkissä aiheesta omasta rajatusta evankelikaalisesta näkökulmastaan. Jannellen ajatukset halusta ovat kuulemisen arvoisia.

[18] James KA Smith: Desiring the kingdom 2009.

[19] Abigail Bairdin ja Craig Bennetin tutkimusten mukaan nuoren aivot kehittyvät vielä kauan jälkeen 18 ikävuoden. Jopa 25 vuotiaaksi asti. https://phys.org/news/2006-02-brain-significantly-age.html

[20] Luonnollisesti miesten ja naisten aivoissa ja fysiikassa on keskimääräisiä eroja, joita ei ole mitään syytä vähätellä, mutta niitä on joskus myös liioiteltu.

[21] Sukupuolidysforia.

[22] Jaana Venkula on kirjassa "Tulla joksikin" (1994 WSOY) huomioinut miten yhden arvon tai itse asiassa arvonäkökulman tai arvomaailma-kokonaisuuden painottaminen muiden arvomaailmojen kustannuksella tuhoaa kyseisen arvon yhteiskunnassa. Arvomaailmojen kilpakentän tulee saada olla tarpeeksi väljiä terveen yhteiskunnan rakentumiseksi ja koossapysymiseksi. Tämäkin seikka alleviivaa liberalismin, hyvän dialogin ja eri intressiryhmien oikean kuulemisen merkitystä.

[23] Maskuliininen piirre tarkoittaa kulttuureissa laajasti, yleisesti ja keskimäärin miehisiksi miellettyjä piirteitä. Maskuliininen ei tarkoita ”vain miehille kuuluva”, koska myös naisilla ajatellaan olevan maskuliinisia piirteitä. Erityisesi Karl Jung painotti sitä, että tasapainoinen mies ja nainen on sinut sekä omien maskuliinisten, että feminiinisten piirteidensä, tai puolten kanssa. Miehisiksi koettujen piirteiden tiedetään vaihtelevan kulttuurista toiseen. Silti voidaan nähdä tiettyjä yhtäläisyyksiä siinä mitä nähdään ja on nähty keskivertoisesti miehille tyypillisemmäksi kuin naisille länsimaissa, niin, että termi maskuliininen kuvaa jotakin.

[24] Richard Foster, 1993.

Vielä viimeisen kerran marssimisesta

Marssi A

Meninköhän vähän liian ennenaikaisesti irtisanoutumaan marssimisesta. Jos olisi valittavana kaksi seuraavanlaista marssia, niin valinta olisi selvä. Menisin marssimaan ihan vaikka mielenosoitus -mielessä. Pyytäisin sitten iltarukouksessa anteeksi lapsellisia motiivejani. Jos ensimmäisen marssin (marssi A.) suojelijoina esiintyy Euroopan suurimpia pankkeja, maan suurimpia ostoskeskuksia, suurimmat mediatalot ja myyvimpiä brändejä. Jos marssin sanoma on: ”sillä mitä teen omalla ruumiillani, ei ole mitään väliä” ja jos vielä marssimalla saisi katu-uskottavuutta sekä olohuoneradikaalin[1] maineen. Lisäksi ei vain valtion yleisradio, vaan myös maan suurin uskonnollinen toimija siunaisi marssin. Suklaana kakun päällä marssin Makia-tiheys[2] olisi vähintään kaksi kertaa toista marssia suurempi, kuten olisi marssi muutenkin.

Marssi B

Se toinen marssi (marssi B.) sen sijaan kuvattaisiin mediassa hullujen touhuksi. Hesari ei suojelisi, eikä yksikään pankki ostoskeskuksista puhumattakaan. Marssin Tokmanni-tiheys[3] olisi vähintään puolet suurempi kuin toisen marssin. Makian lippalakit tämän marssin marssijoilla olisivat harvinaisuus. Ilman naamaria mukanaolosta saisi lahjaksi tuntuvan sosiaalisen markkina-arvon sukelluksen. Parhaimmillaan se ilmenisi holhoavana säälinä. Tämän pienemmän marssin ikämediaani olisi toista marssia vanhempi ja marssijoiden sosiaalisen rakenteen moninaisuus valtava. Marssissa ei olisi mitään katu-uskottavaa. Yleisradio ei suostuisi pyynnöistä huolimatta lisäämään aiheeseen liittyvää positiivista materiaalia Yle Areenaan eikä lähettämään mitään aiheeseen liittyvää prime-time aikaan kanavillaan, ellei se liity jotenkin aiheen mollaamiseen. Ainiin ja marssi B ei olisi puoluepoliittisesti sitoutunut, vaan moninainen. Ainakin sitten valintani näiden kahden marssin välillä olisi selvä jos olisin kuullut, että edellisinä vuosina marssi B:n kulku kadulla olisi saanut edes yhden ihmisen kiinnostumaan marssin aiheesta, Jeesus nasaretilaisesta, jonka marssijat uskovat olevan juutalaisten odottama messias ja ”rauhan ruhtinas”, eli jonka toiminta tuo rauhaa[4] maailmaan. Valintani olisi tietysti jälkimmäinen, se epäcoolimpi marssi, vaihtoehto B, ehdottomasti.

Vainottujen puolesta?

Mutta en ole varma onko valittavanani tällaiset kaksi marssia. Jos sen sijaan marssi A:n sanoma olisi: vähemmistöillä on loukkaamaton ihmisarvo, oikeus tasa-arvoiseen kansalaisuuteen ja rauhalliseen elämään, oli sitten kyseessä vammaisuuteen, ihonväriin, sukupuoliseen tai seksuaaliseen vähemmistöyteen tai muuhun perustuva vähemmistöasema. Tausta-ajatukseen sisältyisi, että jokaisella täysi-ikäisellä oikeus elää omanlaistaan elämää rauhassa ja päättää elämästään mikäli ei pakota muita pitämään siitä, tekemään samoin ja mikäli ei vahingoita muita. Tällöin sympatiani marssin agendaa kohtaan nousisi. Mutta jos vieläpä marssin idea olisi pelkistetysti ja puhtaasti sorrettujen ihmisarvon puoltaminen, vaiennettujen ja vainottujen puolustaminen ja syrjimisen vähentäminen, pystyisin näkemään itseni mukana vaikken marssimisesta pidäkään. Oletukseni on, että monelle nuorelle kysymys on juuri tästä viimeksi mainitusta, ei mistään muusta. Sorrettujen puoltamisesta. Sen tähden kysymys ei ole helppo, minä näen sorrettujen puoltamisen enemmän kuin tärkeänä asiana. Ja tässä ei ole väliä sillä harjoittaako sorrettu samanlaista elämäntyyliä, kuin minä näen itse oikeaksi.

Mitä mielleyhtymiä?

Absurdia on tietysti jos marssi A:han liitetään radikaaliutta tai rohkeutta, Pankkien, isojen brändien, mediatalojen, valtio-omisteisen median, ostoskeskusten, suurten kirkkojen ja Antti Rinteen mukanaolosta huolimatta. Osallistujalistan perusteella rohkeaa ja radikaaliahan on nimenomaan olla menemättä tällaiselle marssille ja hullunrohkeaa ja radikaalia olisi mennä marssi B:lle. Itselleni sopimatonta marssi A:sta ei tekisi välttämättä edes pelkkä ylikansallinen pankki ja pääministeri vaan yksinkertaisesti koko kombo yhdessä, sen sisältämät konnotaatiot ja kulttuuriset viestit. Tärkeimpänä näistä aavistukseni, että viestiin liittyy myös maailmankatsomuksellinen väite: ”sillä mitä teen ruumiillani ei ole väliä.” Ei sillä, ettei toisilla olisi lupa tähän näkemykseen. Mutta näen oman maailmankatsomukseni pohjalta olevan niin paljon väliä sillä mitä kehollani teen, etten tahtoisi antaa edes pientä viitettä siihen suuntaan, että ajattelisin toisin. En väitä, että marssijoiden mielestä ei ole mitään väliä miten kehoaan käyttää, osa varmaan toimii fiksummin kuin minä, mutta puhunkin viesteistä ja konnotaatioista eli mielleyhtymistä. Ymmärrän maailmankatsomukseni perusteella kehollisuuden ja täten myös seksuaalisuuden omalla kohdallani erilailla kuin keskiverto länsimaalainen. Täten kallistun jäämään sivuun väärinkäsitysten välttämiseksi elämäntapoihin liittyvistä performansseista, etenkin sellaisista joita kuvaa irrottautuminen juutalais-kristillisestä perinteestä.

Lahkolaisuuden sietämätön cooleus

Tässä tietysti tullaan ongelmaan, että minkä viestin antaa marssiin osallistumattomuuteni? Tähän täytyy palata kirjoituksen lopussa. Maailma on kuitenkin jo liian monimutkainen ja moniarvoinen, että voisimme välttää kaikki mahdolliset väärinkäsitykset. No entäpä maalaamani mielikuva marssi B:stä, kuinka oikea se on? Jeesus marsseista eivät pankit tai suurinta menestystä nauttivat yritykset saa kasvojenkohotusta. Jokunen vuosikymmen sitten suurin osa pankeista ei edes suostunut palvelemaan seurakuntaa johon kuulun ja jossa palvelen. ”Lahko”-asema toi vielä 1960-luvulla tuntuvia vaikeuksia seurakunnille vaikka esimerkiksi työpaikoilta irtisanomiset kuuluvat enemmän liikkeen alkuaikoihin ennen sotia. En nyt tahdo montaa uhripistettä, mutta nostan esille Jeesuksen tai lahkolaisuuden yleensä periaatteellisen antiteettisyyden (vastakohtaisuuden) suhteessa pankki-, yritys- tai sosiaalista statusta nostavaan toimintaan.

Rauhan maailmankuva

No nyt kun olen saanut lukijan kiinnostumaan ja ehkä provosoitumaan, niin muutama sana itse aiheesta. Lupasin kirjoittaa uskosta rauhan todellisuuteen. Tarkentaisin aiheen koskevan itse asiassa rauhan todellisuuskäsitystä tai rauhan maailmankuvaa. Viimeaikoina yksi minua eniten kiinnostanut ilmiö on ollut Radikaali ortodoksia (RO) –niminen teologis-filosofinen liikehdintä. Sen johtohahmo on englantilainen teologi ja filosofi John Milbank, joka on tehnyt tutkimusta aikanaan arkkipiispa Rowan Williamsin alaisuudessa. Suomessa aiheesta on kirjoittanut muun muassa Lauri Kemppainen väitöskirjassaan ”Väkivallan ja rauhan ontologiat: tutkimuksia poliittisesta teologiasta”.[5]

Kaikkien sota kaikkia vastaan?

Rauhan ontologia on yksi Radikaalin ortodoksian keskeinen käsite. Liikkeen kirjoituksissa rauhan ontologia tuodaan esiin vastakohtana nykyään liikkeen mukaan vallalla olevalle väkivallan ontologialle. Ontologialla tarkoitetaan melko lailla samaa kuin maailmankuvalla, siksi käytän seuraavassa termejä rauhan maailmankuva (RM) ja väkivallan maailmankuva (VM). VM juuret ovat modernia aikaa edeltävällä myöhäiskeskiajalla tehdyissä virheellisissä teologisissa ratkaisuissa. Nämä ratkaisut vaikuttivat niin, että aikanaan kehittyi maailmankuva, jota filosofi Thomas Hobbes saattoi kuvata vain kaikkien sotana kaikkia vastaan. Hobbesin teorian mukaisesti keskenään sotaisat kansalaiset luovuttavat merihirviö-valtion väkivaltakoneistolle vallan ylläpitää rauhaa. Liberalistinen yhteiskuntasopimus, jonka perinne länsimaissa vaikuttaa on tätä hobbesilaista perua. Radikaali ortodoksia väittää, että vieraantuminen kristinuskosta ja tämä hobbesilainen maailmankuva on johtanut nykyiseen nihilismiin, eli moraaliarvojen ja elämän merkityksen kieltämiseen. Tämä kaikki on osoitusta väkivallan maailmankuvasta. Väkivallan maailmankuva tarkoittaa käytännössä sellaista näkemystä, että maailmankaikkeudessa juuri väkivalta on perustavaa. Väkivaltaisa perusta heijastuu kaikkeen, myöskin yhteiskunnallisiin rakenteisiin ja yksilön toimintaan. Myös siihen miten näemme vuorovaikutuksen toistemme kanssa tai toiminnan poliittisella kentällä.

Rauhan perusta ja absoluuttinen rakkaus

Kristillinen maailmankuva kuitenkin selittää maailman väkivaltaa lankeemuksena, eli jonain ei-perimmäisenä. Sen sijaan perimmäiseksi nähdään harmonia ja rauha. Luotu todellisuus on lahjaa. Oppi Jumalan kolminaisuudesta antaa viitteen kanssakäymisestä, jossa erilaisuus ja yhteys lyövät kättä. Kolminaisuus on kolmen erilaisen, erilaisuutensa säilyttävän, mutta yhtä olevan, dynaaminen tapahtuma, jota teologit ovat kuvanneet tanssina. Maailmassa perustavaa on rakkaus ja harmonia. Jumala on tämä rakkaus. Arvot ankkuroituvat tähän. Väkivalta on väliaikainen tunkeilija, jonka mahdollisuuden kuitenkin persoonallisen Rakkauden (Jumalan) luoduille lahjoittama ja aidon suhteen edellyttämä vapaus mahdollisti.

Liberalismiko väkivaltaista?

Radikaali ortodoksia kritisoi nykyistä poliittista ja taloudellista liberalismia väkivaltaisena. Ymmärtääkseni se puolustaa miltei utopistista siirtymistä kristillisen maailmankuvan kuvaamaan rauhan ontologiaan, jossa myös yhteiskunta heijastaisi todellisuuden perimmäistä olemusta. Kyseessä ei vaikuta olevan kristillisen maailmankuvan totalitarismi, vaan monitahoinen järjestelmä, jossa on tilaa uskonnolliselle ja maailmankatsomukselliselle pluralismille. Silti RO:ssa näkyvä kaipuu edesmenneeseen yhtenäiskulttuurisen kristikunnan ajatukseen ei meinaa vakuuttaa. Kun RO kritisoi liberalismia väkivaltaisuudesta, olen itse huomattavasti optimistisempi sen suhteen. RO:n kritiikit ja väitteet ansaitsevat silti tulla kuulluiksi.

Maailmankuva ja julkinen keskustelu

No mitä näillä abstrakteilla väitteillä on tekemistä käsillä olevan aiheen, julkisen keskustelun ja toisen ymmärtämisen, kanssa? Rauhan ontologia sinällään ei ollut se joka on minua vetänyt Radikaalin ortodoksian puoleen, mutta siihen tutustuneena näen sillä arvoa. Mielestäni liikkeen näkemykset kaipaavat täydennystä, joilla höystettynä sen anti voi olla hyvinkin suuri. Pian kommentoin liikettä tarkemmin, mutta tähän keskusteluun oleellista on kysymys, jonka toivon lukijan kysyvän itseltään:

”minkä maailmankuvan pohjalta toimin ja millaista maailmankuvaa toimintani, kuuntelemiseni ja puheeni heijastaa?” Oli kyseessä sitten keskustelu julkisella foorumilla, asennoituminen ympäröivään kulttuuriin ja ympäröiviin ihmisiin, etenkin toisinajatteleviin tai vaikkapa marssiminen, millaista maailmankuvaa tuon esiin ja toteutan?

Kaikessa abstraktiudessaan tässä kysymyksessä kiteytyy se mitä halusin jakaa viimeiseksi vinkiksi kanssakäymiseen. Vielä kerran: ”heijastaako kanssakäymiseni rauhan vai väkivallan maailmakuvaa?”

Kristillinen rauhan maailmankuva antaa mallin yhteiselosta, jossa samanlaisuus ja erilaisuus lyövät kättä ja vuorovaikutuksesta jossa erilaisuus tai erimieltä oleminen ei tarkoita sotaa, eikä yhteys edellytä identtisyyttä. Rauhan maailmankuva voisi antaa mallin siitä miten selvitä pluralismin keskellä. Kuten olen moneen kertaan maininnut, kyseessä ei ole relativismi, eli se, että ”totuutta ei ole, on vain näkökulmia”, vaan pluralismi, eli se, että ”puolustan vapauttasi valita ja olla eri mieltä, myös väärässä”. Nimenomaan pluralismin keskellä voidaan argumentoida paremman, koherentimman (kokonaisvaltaisesti yhteensopivan) ja järkeenkäyvemmän maailmankuvan puolesta. Tällainen kristinuskon pohjalta mielestäni nouseva liberalismi ei edellytä sitä, että kristinuskon maailmankatsomukselliset perusteet (RO) allekirjoitetaan. Se on ”hyödyllinen” myös sille, joka ei ole kristitty ja se puolustaa hänen oikeuttaan olla juuri ei-kristitty.

Alustavia täydennyksiä

Lopuksi muutama ajatus, jolla tahdon täydentää RO:n ohjelmaa. Tulen myöhemmin palaamaan aiheeseen erikseen juuri helluntaiteologian näkökulmasta, mutta tässä alustavia kommentteja. RO vaikuttaa kaipaavan jonkin sortin paluuta menneeseen tai ainakin siirtymistä uudenlaiseen kristikunnan aikaan. Kemppaisen löytämä lainaus Stanley Hauerwasilta kuvaa tuntojani aiheesta:

”Milbank haluaisi että kristityt voittavat -- minä taas toivon parhaimmillaankin, että me kristityt kestämme.”

Vapaakristittynä minun on helppo samastua tällaiseen näkökulmaan, jossa kirkon valta-asemaa ei oleteta, vaan päinvastoin vähemmistöasema. Tässä vähemmistöasemassa yhteiskuntasopimukseen perustuva liberalismi on arvokas, sillä se takaa vapauden harjoittaa uskoaan vapaasti ja myös suositella sitä toisille. Vähemmistöasema saa kirkon myös muistamaan paikkansa matkalla olevana yhteisönä. Kristitty filosofi Nicholas Wolterstorff kutsuu omaa täydennettyä liberalismiaan ”yhtäläiseksi poliittiseksi ääneksi”. Kemppainen lainaa Wolterstorffin tiivistelmää näkemyksestään sekä ajatuksia liberalismin perusteista ja valtion rajoituksista siinä:

Mielestäni liberaalidemokratian johtoajatus ei ole maksimaalisen yhteensopiva vapaus, vaan kaikkien aikuisten kansalaisten oikeus yhtäläiseen poliittiseen ääneen. Tätä ääntä on käytettävä perustuslain asettamissa rajoissa. Perustuslaki suojaa kansalaisia sellaisilta laeilta, jotka edellyttävät tai sallivat, että valtio rikkoo kansalaisten perustavia luonnollisia oikeuksia. Yksi näistä on nimenomaan oikeus yhtäläiseen poliittiseen ääneen.[6]

…

[K]un Paavalin Roomalaiskirjeen näkemys valtion tehtävästä ja valtuutuksesta yhdistetään siihen, millaisia poliittisia implikaatioita kirkon olemassaolosta ja luonteesta on johdettavissa, saadaan argumentti juuri sillätavoin rajoitetun valtion puolesta kuin meidän liberaalidemokraattiset valtiomme ovat.

…

Kuyper vahvisti, että yksittäisillä kansalaisilla on oikeuksia suhteessa valtioon. Mutta erityisesti hän korosti, kuinka yhteiskunnan sosiaalisten entiteettien laaja kirjo ja niiden auktoriteettirakenteet asettavat valtion auktoriteetille normatiivisia rajoituksia.[7]

Ensimmäisessä lainauksessa todetaan yksilöiden ja täten vähemmistöjen yhtäläiset oikeudet, kuten oikeus tulla kuulluksi. Tähän aiheeseen paneuduimme jo puhuessamme dialogista. Aidossa dialogissa kumpikin osapuoli kokee tulleensa kuulluksi omana itsenään ja reilussa valossa. Toisessa lainauksessa Wolterstorff puolustaa nimenomaan liberalismin vapausajattelun yhteensopivuutta kristinuskon kanssa. Viimeisessä viitataan Hollantilaiseen pääministeriin ja teologiin Abraham Kuyperiin, joka jakoi yhteiskunnan itsenäisiin sektoreihin kuten valtioon, koulutukseen, talouteen, perheeseen ja kirkkoon. Radikaalin ortodoksian piirissä on tavattu puhua erilaisten monimutkaisten ja limittäisten yhteiselämän muotojen, kuten kiltojen, yhdistysten ja erilaisten yhteisöjen merkityksestä. On tärkeää, että Hobbesilaisen merihirviö-valtion ja (valitettavasti?) omia etujaan ajavan vapaan yksilön väliin jää erilaisia niin sanottuja välittäviä yhteisöjä. Valtion ja/tai kaupallis-kulttuurillisen masiinan herruutta tulee hajauttaa ja pirstoa tyrannimaisten valtapyrkimysten tähden. Mutta toisaalta erilaisten yhteisöllisyyden muotojen – ei vähiten kirkkojen – rooli on myös yhteiskunnan ja yksilöiden maksimaalista kukoistusta edesauttava.

Hirviökin tarvitsee rajat

Pankkien, mediatalojen, yritysten ja erilaisten myös valtiorahoitteisten kulttuurivaikuttajien yhteenliittymät vaikkapa tiettyjä arvoja julistavien marssien muodossa voivat herättää selkäpiitä karmivia tuntemuksia jos ne nähdään hobbesilaisena yksilöt alistavana hirviönä. Jos siis hirviö käyttää valtaa, joka ylittää sille annetut oikeudet, eli se tulee päättämään myös yksilön maailmankuvasta, omantunnon asioista ja elämäntapavalinnoista. Liberalismin hengessä voisi sen sijaan toivoa yhteiskunnan, sen ”hirviön”, neutraaliutta suhteessa elämäntapaan, politiikkaan ja uskontoon liittyviin asioihin ja arvoihin ja sektorien perustavaa erillään pysymistä. Ainakin minä toivoisin, että teleoperaattorini, pankkini tai lähikauppani olisi neutraali suhteessa siihen millainen maailmankuvani on. Ei sillä, etteikö teleoperaattori tai Stockmann voisi joskus osua oikeaankin, mutta periaatteessa näin ei välttämättä ole ja tahojen kaupallisuus tekee motiivit vähintään epäilyksenalaisiksi. Ja jo periaatteessa arvoja tuputtaessaan yritykset tulevat tontille joka ei heille kuulu, oli tämänkertainen arvo sitten kuinka hyvä tahansa.

Toki toivon vapautta myös yrityksille olla omaa mieltään. Tilanne, jossa pankki ei suostunut palvelemaan tiettyä uskonnollista vähemmistöä ei johtanut meidän kirkkomme tapauksessa vihaan pankkeja kohtaan, vaan toisen pankin etsimiseen. Jostain sellainenkin löytyi, vaikka tämän päivän näkökulmasta ehdoin, jotka eivät ole reiluja jos edes laillisia. Reilussa länsimaisessa yhteiskunnassa on vallalla toisaalta arvojen pluralismi ja toisaalta julkisen tilan suhteellinen neutraalius[8]. Valtiolla on se valta mikä sille on annettu ja sektorit pysyvät erillään.

Erilaisten yhteiskunnallisten sektorien erillisyys ollee myös hyvin perusteltua, ainakin jos Nietzschen toitottamaan meissä vaikuttavaan haluun valtaan on uskominen. Yhteiskunta jossa arvoista keskustellaan ja ollaan eri mieltä joskus kovinkin sanankääntein, on kuitenkin parempi kuin sellainen jossa keskustelua ei uskalleta käydä. Sektorien erillisyys ja vallan jakautuminen ovat tässä tärkeitä. Suurimpien puolueiden ja yritysten, mediatalojen ja kirkkojen erillisyys takaa reiluuden. Sama pätee koulutukseen, kasvatukseen ja muuhun kulttuuriin ja niin edelleen.

Lopuksi

 

Kansalaiselle tulee edelleen jäädä vapaus valita mihin marssiin osallistuu vai osallistuuko. Esimerkki tilanteesta, jossa vapaus valita on menetetty on tunnettu kysymyksen muotoon puettu argumentaatiovirhe: ”oletko jo lakannut hakkaamasta vaimoasi?” Vastaaja ei voi vastata muuten kuin tunnustautumalla syylliseksi, koska kysymys on aseteltu virheellisesti. Vastaamalla ”kyllä” tulee myöntäneeksi joskus hakanneensa ja vastaamalla ”en” kertoo jatkavansa. Tästä kovin kauaksi ei jää asetelma, josta tämä kolmen tekstin sarjani puhuu.

Asetelmasta, jossa marssiminen sateenkaarilipun alla voidaan toisaalta esittää marssimisena sorrettujen puolesta (jota suurin osa tolkullisista ihmisistä pitää kauniina asiana), mutta joka toisaalta voi sisältää kokonaisen tausta-oletusten verkoston, joka ei ole erotettavissa yksilön maailmankuvasta ja täten uskonnosta eli suhteesta siihen minkä kokee pyhäksi. Vastaava kysymys voisi olla: ”etkö tahdo marssia sorrettujen puolesta?” tai vielä pahempi: ”oletko jo lopettanut vähemmistöjen sortamisen?” Jos tällainen kysymys ei ole esimerkki väkivallan ontologiasta, osoittaa se ainakin, että pyrkimys toisen kohtaamiseen Minä-Sinä -suhteessa puuttuu. Myös toisen kannan esiintuominen parhaassa mahdollisessa valossa tai ajatus epistemologisesta nöyryydestä on unohtunut. Tulisi uskaltautua keskusteluun toisen kanssa, koska hän voi ollakin jotain muuta kuin oletan. Myös se kenen arvoja ei ymmärrä, ansaitsee tulla kuulluksi. Hänelläkin saattaa olla jokin logiikka. Kaikki tässä sanottu koskee myös minua. Joistain tällaisista ajatuksista kirjoitus alun perin mieleeni nousikin, kun mietin miten meidän konservatiivien viesti oikein on ymmärretty. Onko se mitä olemme yrittäneet sanoa, ehkä oman pelkomme ja hämmennyksemme pohjalta, kuulostanut ulospäin vihalta? Tai entä jos se, joka – ehkä pelosta ja hämmennyksestä johtuen – on minusta kuulostanut vihalta, onkin jotain muuta? Tämän saanee selville vain keskustelemalla, siihen ei tämän monologin jatkaminen auta.

---

[1] Olohuoneradikaali on ihminen joka tekee jotain rohkealta vaikuttavaa, jolla on olemattomat henkilökohtaiset kustannukset ja sen sijaan tuntuvat sosiaaliset hyödyt. Hyvänä esimerkkinä vaikkapa tunnetun maineeltaan rohkean bändin tai kirjan profiilista tykkääminen sosiaalisessa mediassa tykkäämisestä saatujen sosiaalisten hyötyjen tähden.

[2] Makia-tiheys tarkoittaa Makia -merkkisten tuotteiden esiintymistä neliökilometrillä.

[3] Tokmannilta ostettujen tuotteiden tai Tokmannin muovikassien esiintymistiheys neliökilometrillä.

[4] Juutalaisittain ymmärretty shalom-rauha on kokonaisvaltaista hyvinvointia, kokonaisuutta ja harmoniaa.

[5] https://helda.helsinki.fi/handle/10138/164963?fbclid=IwAR36XWQlgHzp9NebhIuIyZWyRpyvmx9LLtTsDL2VlDD6pffgBsWOqmEtgdQ

[6] Kemppainen 2016, 112.

[7] Kemppainen 2016, 114-5.

[8] Siinä vaiheessa kun Suomessa ei vaikkapa tunnusteta Suomen historiaa, ollaan neutraalius ymmärretty väärin. Vaikkapa luterilaisten ja tätä ennen katolisen kirkon tärkeää roolia Suomen historiassa ei tarvitse hävetä, päin vastoin.