Kertaus viime kerralta
Tässä jatkoa edellisessä blogitekstissä käsittelemääni toisen kuulemisen ja
ymmärtämisen teemaan. Aloitin kertomalla oivalluksesta, että konservatiivit
saatetaan julkisessa keskustelussa nähdä vihamielisinä. Erityisesti niillä tahoilla,
jotka asemoituvat yhteiskunnallisessa keskustelussa toiseen laitaan. Totesin,
että tällainen on mitä luultavimmin konservatiivin mielestä virhetulkinta. Se,
että voi vaikuttaa toiselle vihamieliseltä, voi olla näkökulma jota ei edes
tulla ajatelleeksi. Toin esille, että jos konservatiiveja todella pidetään
vihamielisinä, niin viesti ei ole tainnut mennä perille siten kuin se
tahdottiin ymmärrettävän. Tältä pohjalta kehotin lukijaa mietiskelemään omaa
viestintää, sitä miten omat viestit mahdollisesti ymmärretään ja toisaalta
miten parhaimmillaan toisen mahdollisimman oikea kuuleminen voisi tapahtua.
Esimerkkinä väärinymmärryksille alttiista tilanteista ja alustoista annoin
perheriidat, sosiaalisen median ja poliittisen keskustelun, etenkin silloin kun
siinä näkyy kulttuurisodan elementtejä.
Huomautin ettei koko tilanne ole välttämättä näin
epätoivoinen, vaan on paljon mitä jokainen voi tehdä molemminpuolisen ymmärryksen
edistämiseksi. Kerroin, että olin opiskeluissani törmännyt aiheeseen monet
kerrat ja yritän kaivaa esiin joitakin vinkkejä aiheeseen liittyen. Nostin
esille erityisesti Martin Buberin ajatuksen dialogista kohtaamisena ja
Minä-Sinä –suhteesta tavoitteena jokaisessa kohtaamisessa. Päätin kirjoituksen
omaan marssikokemukseeni ja ajatuksiin poliittisluontoisilta vaikuttavista
marsseista. Lupasin jatkaa kahdella muulla vinkillä. Niistä ensimmäinen alla.
Tärkein oppi
Ehkä tärkein ja useiten mieleeni nouseva
maisterinopinnoissa oppimani asia oli eräs tohtori Hanno Heinon puheenvuoro
yhden graduseminaarin alussa. Heino sanoi oppineensa kyseisen tutkimusasenteen
opiskellessaan Fullerin yliopistossa Kalifornian Pasadenassa. Se meni jotenkin
näin:
”Toisen
osapuolen näkemys tulee tuoda esiin parhaassa mahdollisessa valossa.”
Tämä lause pysäytti. Se jäi mieleen. Sen mukaan teologin
tulee aina pyrkiä kunnioittamaan sitä kantaa jonka edustajan kanssa keskustelee
tai josta keskustelee. Keskustelukumppani tai käsiteltävä aihe tulee nähdä parhaassa
mahdollisessa valossa. Asenne on erityisen tärkeä silloin kun ei ole
lähtökohtaisesti samaa mieltä. Ei siis tule tuoda epämieluisaa kantaa
mahdollisimman huonossa valossa, niin että oman näkemyksen erinomaisuus nousisi
esiin tai että saisi varmasti pidettyä omat kantansa muuttumattomana. Vaan
ajatus on, että minä voin oppia toiselta. Totuus on minua suurempi. Täytyy jopa
olla valmis siihen, että toinen on oikeassa ja minä väärässä. Tämä Hanno Heinon
peräänkuuluttama tutkimusasenne oli suunnattoman arvokas oppitunti ja
suositeltava tavoite jokaiselle rehelliselle totuuden etsijälle. Tässä ei
edelleenkään puhuta edellisessä tekstissäni viittaamastani relativismista.
Paheet ja hyveet
Ehkä kyse on samansuuntaisesta ajatuksesta kuin mitä Olli-Pekka
Vainio on käsitellyt puhuessaan analyyttisistä hyveistä.[1]
Vainio perustaa ajatuksiaan muun muassa Alasdair MacIntyren käsityksiin
analyyttisistä hyveistä ja paheista tieteellisessä ajattelussa. Analyyttinen
pahe on kyseessä jos henkilö ei osaa nähdä millaiseen laajempaan yhteyteen
hänen kannattamansa ajatus kytkeytyy tai millaisia vaikutuksia sillä on.
Idealistinen pahe on kyseessä jos tutkija on niin asiansa vallassa ettei kykene
ottamaan vastaan teoriaansa vastaan osoitettua todistusaineistoa. Vainion
mukaan ”Idealistisissa
järjestelmissä kritiikki väistetään usein luokittelemalla kritiikin lähde
siten, että tämä asettuu epämiellyttävään valoon.” Vainion mukaan Idealististen järjestelmien purkamisen
vaikeus liittyy sen kokonaisvaltaisuuteen. Kyseessä on taidolla kehitelty
maailmanselitys ja tarina, jonka valossa maailmaa jäsennetään.
Vanhuus ja viisaus
Vainio lohduttaa, että avuksi voi tulla viisaus.
Aristoteleen, jota muuten mainitsemani katolinen ajattelija MacIntyrekin
arvostaa, väittää että iältään nuori ihminen ei voi olla käytännöllisesti
viisas. Nikomakhoksen etiikassa
Aristoteles sanoo että nuori voi olla monin tavoin lahjakas, mutta vaikuttaa
siltä ettei hän voi olla osallinen käytännöllisestä viisaudesta. Viisauden oppiminen
edellyttää yksittäisiä kokemuksia eikä pelkkää teorioiden muistamista ja tieteellistä
älykkyyttä. Kokemuksen karttuminen taas edellyttää aikaa. Tällaisessa
ajattelussa järki tai äly erotetaan viisaudesta. Viisaus sisältää muun muassa
henkilön moraalisen toiminnan. Vainion kuvauksen mukaan viisaan ihmisen elämä
ilmentää harkintaa ja muita hyveitä. Viisas osaa soveltaa elämässä oppimaansa
ja osaa suhteuttaa sen laajempiin kokonaisuuksiin. Hän on moraalinen. Hän
arvioi tekojensa seurausksia.
Kysymyksiä
Olenko minä
konservatiivikristittynä valmis tuomaan parhaassa mahdollisessa valossa esiin
sellaistenkin ihmisten käsitykset, jotka vastustavat minun näkemyksiäni? Juuri
tätä toivoisi myös median vallankäyttäjiltä. Osaanko tarkastella asioiden
vaikutuksia tai käsitysteni seurauksia? Olenko keskustelijana ja totuuden
etsijänä moraalinen? Erityisesti sosiaalisessa mediassa tämä korostuu. Meillä
konservatiivikristityillä voi olla joskus taipumus nähdä toinen osapuoli
pahana. Epähuomiossa saatamme sitten käyttäytyä niin että vaikutammi itse
ilkeiltä.
Kuuntelenko
vanhempiani ja viisaampiani? Etsinkö mitä voisin oppia menneiltä sukupolvilta? Meidän
konservatiivien vahvuus saattaa olla se, että systeemimme antaa arvoa myös menneelle,
eikä näe uutta aina välttämättä parempana. Olisi ainakin puitteet käytännöllisen
viisauden ja laaja-alaisen harkitsevuuden arvostamiselle. Vanhuuden tai
tradition arvostaminen ei tietenkään takaa viisasta asennetta. Se voi
ilmetä myös kaavamaisena menneisyyteen teorioihin juuttumisena.
Nöyryys
Opettajani Hanno Heinon ehdottamaa asennetta voisi
myös kuvata James KA Smithin käyttämä käsite epistemologinen
(tietoteoreettinen) nöyryys. Käsite muistuttaa tutkijalle, että totuus on häntä
suurempi. Käsiteltävän asian edessä on oltava nöyrä. Nöyryys on ainakin taipuisuutta,
kunnioittavuutta, empaattisuutta, avoimuutta, toisen arvostamista, itsensä
korottamisesta pidättäytymistä, rehellistä, yksinkertaista ja läpinäkyvää.
Episteemisesti nöyrä ihminen ei esimerkiksi oleta tietävänsä kaikesta jo
kaikkea tai vaikkapa ymmärtävänsä ensilukemalta jotain kohtaamaansa ilmiötä
oikein.
Episteeminen nöyryys on yksi totuuden etsijän tärkeimpiä
työkaluja. Ylpeässä ja paheellisessa tutkimusasenteessa toinen voidaan
kuvata hölmönä tai hirviömäisenä ja toisen kanta yksinkertaistettuna
olkiukkona. Se, että toisen kannan näkee pelkkänä olkiukkona voi johtua silkasta tietämättömyydestä. Ihminenhän ei tiedä mitä hän ei tiedä. Omien
ajatusten universumi on rajattu. Jos episteemisesti ylpeä kohtaa seikkoja
jotka eivät näytä sopivan omaan maailmankuvaan hän sivuuttaa ne hölynpölynä. Sivuutetut ajatukset voivat perustua kuitenkin sellaisen olemassaolevan
aurinkokunnan tuntemiseen mistä itsellä ei ole tietoa, mutta johon tutustuminen
voisi laajentaa omaa maailmankuvaa. Tästä laajentumisesta ja
viisastumisesta jää episteemisesti ylpeä ihminen paitsi.
Minulle itselleni on usein helpompi olla äänessä kuin
keskittyä kuuntelemaan ja oppimaan toiselta. Usein minulla on tarve saada sanoa
viimeinen sana. Blogi ollee hyvä väline tähän. Uskon silti, että hyötyisimme nöyryydestä, pyrkimyksestä kuulla paremmin.
Lopuksi
Tässä suuntaa ja tavoitetta: toisen kannan esille
tuominen mahdollisimman hyvässä valossa, analyyttiset hyveet ja episteeminen nöyryys. Näistä ainakin ensinmainittu eli
toisten kannan esiintuominen hyvässä valossa joutunee koetukselle kun puhun pian
tulevassa blogikirjoituksessa kalvinismista. Olenpa ainakin antanut välineet
millä piikitellä jos sorrun olkiukkoihin. Ensi kerralla
aiheena kolmas vinkki, rauhan todellisuuskäsitys. Jos maailman ”syvärakenne”
nähdään väkivaltaisena, ei ole ihme, että dialogin tilalla on taistelu. Siitä
lisää ensi kerralla. Siihen asti, rauhaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti