Monenkirjavat marssijat ja ymmärtämisen vaikeus

“Nää ihmiset taitaa ihan oikeesti luulla, että konservatiivit vihaa niitä.” Tämä häkellyttävä ajatus laskeutui mieleeni äskettäin lukiessani Pride-viikon tunnelmista. En tietenkään usko, että on olemassa joku yhtenäinen pride-väestö tai konservatiivi-väestö[1], saatikka, että ihmiset voitaisiin jakaa binäärisesti jompaan kumpaan. Mutta on olemassa moninainen joukko ihmisiä, jotka marssivat Pride-kulkueessa ja on olemassa monenkirjava joukko ihmisiä, joita voidaan kutsua konservatiiveiksi, eivätkä nämä ole keskenään ihan sama joukko. Suurin osa ihmistä ollee siinä välillä. Kuitenkin ajatus siitä, että minä joka asemoidun monen käsitykseni perusteella konservatiiviksi, vihaisin joitakuita, oli hätkähdyttävä. Toisaalta hypoteesina se, että minusta ajatellaan näin selittäisi joitakin kohtaamiani asioita. 

Vielä ikävämpi oli ajatus siitä, että monet tuntemani hyväntahtoiset kristityt mukamas vihaisivat joitakin tuntemiani jonkin muun vähemmistön edustajia. Tämä jo tuntui tyrmistyttävältä, mutta pahemmalta ja epätodemmalta tuntui se, että konservatiivikristityt yleensä vihaisivat syrjittyjä vähemmistöjä[2]. Pelkään silti pahoin, ettei kyseinen väärinymmärrys ja kokemus ole harvinainen. Jos asia on näin, ei voida puhua kommunikaation onnistumisesta. Minä melko konservatiivisena ihmisenä olen vähintään osasyyllinen jos joukko jota ainakin jossain määrin edustan näyttäytyy vihamielisenä. Uutiset ja media muovaavat ihmisten mielikuvia ja uutisten äärellä nämäkin ajatukseni nousivat. En ole median edustaja eli en voi siihen paljoakaan vaikuttaa, mutta seuraavassa kuitenkin pohdintoja aiheesta niiltä osin johon jokainen meistä voi vaikuttaa.

Ymmärtämisen haaste

Tämän kesän ja itse asiassa viimeisen kymmenen vuoden julkiset keskustelut ovat muistuttaneet miten vaikeaa on ymmärtää toisia ihmisiä. Tahtoessani tulla ymmärretyksi ei riitä, että lähetän mieleiseni sanoman toiselle. Keskustelukumppanin täytyisi myös kuulla suunnilleen sama viesti, kuin se minkä lähetin. Millaisia viestejä minä lähetän? Sama pätee kun koitan ymmärtää kuulemaani. Ei ole itsestäänselvyys, että ymmärrän kuulemani siten kuin on tarkoitettu. Kiinnitänkö huomiota kuulemiseeni?

Ymmärtäminen on siis haastavaa. Täten kaikki keskustelu on haastavaa. Keskusteluun kun kuuluu toisen lähettämien viestien tulkitseminen ja tulkinta tapahtuu omassa päässäni. Samoilla sanoilla voi olla eri merkitys eri ihmisille. Myös jokin siinä miten jotain sanotaan voi vaikuttaa viestiin. Sekin vaikuttaa missä tilanteessa jotain tulee sanotuksi. Keskitynkö niin paljon omaan viestiini, etten tule ajatelleeksi miltä se tässä yhteydessä kuulostaa?

Paneuduin itse tällaisiin ja vastaaviin kysymyksiin teologian maisterin tutkintoa tehdessäni. Tutkinto-ohjelma “Biblical Interpretation in the Church”, jossa opiskelin koski nimenomaan hermeneutiikkaa eli tulkinnan taitoa. Voisi ehkä luulla, että olen taitava tässä, mutta näin ei ole. Länsimainen tulkinnan teoria on kehittynyt juuri raamatuntulkinnan teorioista. Ei siis ole kaukaa haettua, että juuri teologian alalla tutkitaan ymmärtämistä tai, että ymmärtämistä tutkiessa tullaan usein koskeneeksi myös teologiaan. Hassua sinänsä, että joskus juuri meidän teologien kesken kohtaa mitä lapsellisempia väärinymmärryksiä ja hankaluutta kuulla toista.

Olin pyöritellyt näitä asioita jonkin verran maisteriopintoja ennenkin. Aikanaan käsittelin dialogia tehdessäni IK-opistossa kandin tutkintoa. Dialogissa on kyse vuoropuhelusta tai vuorovaikutuksesta. Dialogin opetteleminen ja tutkiminen voi auttaa ymmärtämisessä ja viestimisessä. Jaan tekstin lopussa jonkin oppimani ajatuksen, joista saattaisi olla apua kun opettelemme toisten kuulemista, tulkintaa ja ymmärtämistä.

Vaikka huomasimme miten monenlaisia haasteita tulkintaprosessiin sisältyy, onneksi kuitenkin pääosa vuorovaikutuksesta hoituu ihan hyvin. Suurin osa sanoista tarkoittaa kaikille melkolailla samaa. Viimeistään puhujan eleet ja olemus sitten auttavat ratkaisemaan viestin tarkoituksen. Ymmärrämme yleensä toisiamme, ellemme sitten nimenomaan tahdo ymmärtää väärin. 

Ymmärryksellisiä vaaravyöhykkeitä

Tulee mieleen ainakin kolme tilannetta joissa väärinymmärrykset ovat yleisiä. Perheriidat, sosiaalinen media ja politiikka. Perheriidoissa tai muissa vastaavissa läheisiin suhteisiin liittyvissä kitkoissa toinen voi ärsyttää niin paljon ettei keskustelu ota onnistuakseen. Tällöin pitäisi taustalla olevat asiat ensin selvittää. Jotta vuorovaikutus voisi normalisoitua tunteet pitäisi päästä purkamaan. Osapuolten pitäisi kokea tulleensa kuulluiksi ja saaneensa oikeutta. Ensin tulisi siis sopia, että asioista voitaisiin sopia. Toisaalta tulee sopia asioista, että päästäisiin etenemään kohti sopua. On kyseessä kehä, johon vain pitää hypätä jostain sisään. Sopimisprosessi pitää aloittaa jostakin.

Sosiaalinen media ainakin siinä muodossa kun me aikuiset sitä käytämme, eli keskustelufoorumit jne, tekevät kanssakäymisestä persoonatonta. Toiseen on helppo heijastaa kaikki pelkäämänsä ja vihaamansa, kun häntä ei näe silmien edessä. Vastapuoli kenelle viestitään on siis mielikuvituksen tuote. Tällaiselle etäiselle mielikuvitushahmolle on suotuisa kiukutella. Piikittelykin on helpompaa kuin silloin jos kyseessä olisi tavallinen keskustelukumppani. Viestit myös kuulostavat vihamielisemmiltä kun ne kuullaan ilman ihmispersoonan läsnäoloa.

Poliittinen keskustelu muistuttaa perheriitoja ja sosiaalista mediaa. Eritoten sellainen poliittinen ilmapiiri, jota vaivaa voimakas kahtiajakautuneisuus. Vaikuttaa, että Amerikan poliittinen ilmapiiri meinaa uida suomalaiseenkin keskusteluun. Tällainen voi yltyä kulttuurisodaksi, jossa mielestäni aivan kuten sodissa yleensäkään, ei ole voittajia. Viimeaikojen keskusteluissa (ja väärinymmärryksissä) joihin alussa viittasin on merkkejä taistelusta, jossa osapuolet ovat bunkkereissa ja kranaatit lentävät.

Vastauksia löytämässä

Sotaisuuden, perheriitojen ja sosiaalisen median varjopuolten ei tarvitse olla viimeinen sana. Jaan kolme vinkkiä toisten ymmärtämiseen. En tietenkään pysty ratkaisemaan niitä isoja ongelmia joihin viittasin, mutta uskon, että näissä vinkeissä voi olla suuntaviivaa. Ensimmäinen tulee tässä tekstissä ja toiset kaksi laitan seuraavaan blogipostaukseen. Ne ovat: 1. Pyri kohtaamiseen. 2. Näe toinen hyvässä valossa. 3. Usko rauhan todellisuuteen.

Pyri kohtaamiseen

Jotkut erityisesti meidän konservatiivien leirissä pelkäävät dialogiin suostumisen johtavan suhteellisuuden suohon. Saatetaan pelätä, että pian totuutta ei enää ole, vaan näkemykset ovat subjektiivisia (omakohtaisia) mieltymyksiä ja pelkkiä näkökulmia. Tällöin olisi kyse relativismista, joka usein liitetään vaikeasti hahmotettavaan ilmiöön nimeltä postmodernismi. On totta, että tällaistakin ajattelua voi olla (siitä blogissa myöhemmin). Dialogi on kuitenkin yleensä jotain aivan muuta.

Juutalainen filosofi Martin Buber ajatteli, että dialogissa on kyse kohtaamisesta. Meidän tulisi kohdata toinen aina “Sinänä”, subjektina eli aitona ja arvokkaana toimijana ja persoonana. Valitettavasti kuitenkin usein toinen ihminen on meille “se”, objekti eli kohde, jota käytämme omaan tarkoitukseemme. Tällöin ei ole kyse dialogista ja kohtaamisesta, vaan monologista. Meidän ihmisten kanssakäymistä leimaa monologi (tämä blogi taitaa olla yksi monologin muoto). “Se”, päin vastoin kuin “Sinä”, on oman mielemme tuotos ja oman toimintamme kohde, ei aito persoona. Buber opettaa meitä siis kiinnittämään huomiomme siihen millainen on suhteemme toiseen, onko se Minä-Se -suhde vai Minä-Sinä -suhde. Vuorovaikutustilanteessa voi olla hyvä panna merkille onko toinen minulle kohde vai aito persoona. Tulisi pyrkiä Toisen kohtaamiseen Sinänä eikä kohteena. Tässä ensimmäinen vinkki, loput ensi postauksessa.

Kokemus marssilta

Päätän omaan kokemukseeni marssilta. Päädyin sitten monen ystäväni vastakkaisesta esimerkistä huolimatta marssijoiden joukkoon. Parhaalta tuintui liittyä älyttömän värikkääseen ja monimoutoiseen joukkoon, joista suurinta osaa en edes tuntenut. Toisaalta marssin poliittiselta tuntuva luonne ärsytti. Minusta tuntuu, että marssit ja mielenosoitukset kuuluvat 70-luvulle (jos ilmiö ei ole tuttu kannattaa tutustua 70-luvun marsseihin Suomessa). No kaikesta huolimatta koin, että ainakin jotkut osat marssin tarkoitusta olivat tärkeitä.

Marssilla tapahtui kuitenkin jotain jonka tähden en enää tahdo mennä vastaaviin tempauksiin. Kuljin aikalailla etunenässä ja jaoin siinä marssia seuraaville esitteitä, joissa kerrottiin miten voi käytännössä osallistua hyväntekeväisyyteen. Keskikaupungilla otin kohteeksi erään noin ikäiseni naisen joka katseli marssijoita. Lähestyin henkilöä askel askeleelta. Astuin häntä kohti ja ojensin käteni tarjoten esitettä. Juuri kun antamassa lappua tuli naisen kasvoille ilme, jota on vaikea kuvata. Parhaiten sitä kuvastaa sana inho. Hän otti nopeasti askelia taaksepäin ettei joutuisi kosketuksiin kanssani. Lappu jäi antamatta ja kohtaaminen tapahtumatta. Poistuin hämmentyneenä.

Tilanteesta jäi ikävä maku ja paljon ajatuksia. Miten joku voi inhota minua, tai meitä, noin paljon? Eihän hän edes tuntenut minua? Minähän yritin hyvää? Mitä ihmettä minä hänelle edustin? Miksei toista voi kohdata ihmisenä? Enkö muka ollut hyvällä asialla, jota luulisi jokaisen puoltavan? Voi olla ettei tuntemukseni ollut kovin erilainen kuin monen vähemmistön edustajan. Puhutaan siis kipeistä asioista. Olin ollut yhdelle ihmiselle yksi outo ja jopa inhottava marssija suuressa ja kasvottomassa joukossa. Marssi saattoi näyttää miltei mielenosoitukselta ja innokkaat marssijat hölmöiltä värikkäine lippuineen ja teksteineen. 

Tästälähin tahdon kohdata ihmiset ihmisinä, en jonkin poliittisen massan tai mielipiteen edustajina. Nimittäin näin tahdon itsenikin kohdattavan. Minutkin varmasti voi nähdä joidenkin ryhmittymien edustajana, olen silti ensisijassa yksilö. Kaupungin kaduilla marssiminen ei myöskään vakuuta minua keinona tärkeiden asioiden eteenpäin viemiseen. Marssiminen keinona välittää sellaista paatoksellista ja militanttia viestiä jota minä tahdon välttää. Vaikka marssiminen tuskin edesauttaa ihmisten keskinäistä ymmärrystä jokaisella on siihen oikeus. Peräänkuulutan kuitenkin aitoja kohtaamisia. Kohtaamisia joissa pyritään toisen kuulemiseen ja joissa toista ei nähdä kohteena saatikka inhottavana vastapuolen edustajana. Liian moni on joutunut kokemaan, että ojentautuessa kohti toista ihmistä toisen silmissä näkyy inho. Oli sitten kyseessä mikä tahansa vähemmistö, Pride tai Jeesusmarssi, kuten minun kohdallani, marssijat ovat ihmisiä. Ihmiset ansaitsevat kohtaamisen yksilönä. Kohtaaminen edistää toisten ymmärtämistä ja ymmärtäminen on askel kohti rauhaa. Ehkä jopa ystävyyttä.

---

[1]  Konservatiivisuudella tarkoitetaan politiikassa taipumusta säilyttää perinteisiä arvoja ja toimintatapoja. Kirkollisessa asiayhteydessä konservatiivisuus tarkoittaa yleensä taipumusta säilyttää varhaisempia klassisen kristinuskon teologisia näkemyksiä. Vastakohdaksi nähdään yleensä liberaalius. Se tarkoittaa taipumusta uudistaa ja muuttaa. Uskonnollisesti liberaaleiksi voidaan hahmottaa klassisesta kristinuskosta poikkeavat näkemykset ja ajattelu joka on yleistä niissä protestanttisissa kirkoissa, jotka ovat nykyisiä tai entisiä kansankirkkoja. Äärimmäinen konservatiivi ja äärimmäinen liberaali ovat saman janan ääripäät. Rodney Starkin mukaan 35% Amerikan kristityistä on konservatiiveja, eli keskivälillä askel konservatiivisen pään suuntaan ja 32% maltillisia eli keskivälillä askel liberaalin pään suuntaan. Sen sijaan äärimmäisiä liberaaleja tai konservatiiveja on kumpiakin vain 1%. Suomessa luvut ovat varmasti toiset sillä yli 70% suomalaisista kuuluu Luterilaiseen kirkkoon. Niin sanottu liberaali uskonnollinen ajattelu ollee melko yleistä kirkon jäsenistössä. Teologialtaan selvästi konservatiiviset herätysliikkeet ovat kirkon sisällä hyvin pieniä ja muu kristillinen konservatiivisuus on länsimaissa myös hyvin vähäistä.

[2] Suomessa Rodney Starkin konservatiivi-liberaali -janan keskelle sijoittuva konservatiivi-kristillisyys on itse vähemmistöasemassa ja täten sen edustajat melko varmasti ovat lähtökohtaisesti vähemmistöjen oikeuksien puolella vähintään omalta osaltaan. Ihmisoikeuksien puolustaminen on sen verran syvällä kristinuskossa, että on vaikea nähdä miten niiden vastustaja kutsuisi itseään kristityksi. Keskustelua vaikeuttaa myös terminologian epämääräisyys. Konservatiivi on länsimaissa yleensä poliittisen liberalismin edustaja, eli puolustaa yksilöiden oikeuksia ja omantunnon vapautta ja Amerikassa lisäksi usein taloudellisen liberalismin edustaja eli kannattaa vähäistä taloudellista säätelyä, kuitenkin arvoiltaan konservatiivi. Totuuden nimissä täytyy vielä tehdä erotus Pride-väen ja vähemmistöjen välillä sinänsä. Pride-liike määritellään vähemmistöjä tukevaksi liikehdinnäksi, mutta länsimaissa sen puolustaminen itsessään kuulunnee valtavirtaan. Suomessa monet suurimmista ostoskeskuksista, pankeista, firmoista, järjestöistä, poliittisita puolueista, mediataloista ja jopa kirkko sekä pääministeri ilmaisivat tukensa Pridelle. Se, että liike saa kasvavassa määrin suosiota siellä missä on valtaa, ei merkitse että niiden vähemmistöjen kokemukset joiden asioita Pride ajaa olisivat positiivisia. Heti kun mennään länsimaiden ulkopuolelle monen vähemmistön asiat ovat päin vastoin huonolla tolalla, eikä Priden suosio kertone Suomenkaan osalta koko totuutta.